Vanha vuosi

Se on sitten tässä.
Typerät lapset juoksevat pommeinensa kadulla, vesisateessa, säkkipimeässä.
Räjähdys on kiehtova ja arvaamaton.
Typerät nuoret konttavaat kaljojensa kanssa. Naisilla on paha olo koska kuohuviini on liian kallista ja liian halpaa. Korkin avaus on kiehtova ja arvaamaton.
Typerät vanhukset istuvat hiljaa kotonansa. Typerät keski-ikäiset nauravat keskinkertaisille vitseille. Mikään ei ole kiehtovaa ja arvaamatonta.
Kukaan ei saa olla rauhassa, kun vuosi vaihtuu.
Huomenna saa, silloin on sänki naamassa ja paha maku suussa, haiskaa pahalle hyvillä mielin ja rattoisaa vuoden vaihdetta!

Joulupuu on rakennettu

*
Pik-
kuhiljaa
alkaa Se sisäinen
Rawha
Lähestyä kun jou-
lu on jo
niinkin lähellä et-
tä voi
sitä joskus melkein
jo
koskettaakin salaa hiljaa.

Loru lapsenmielisille

-Tokkopa tuosta, tokaisi Antti.
-Kyllä tämänkaltaiset koijarit hoidellaan nappuloita painellen.
Ja niin paineli nappuloita, kelasi ja kehitti.
-Sainpas valmiiksi, tokaisi valmiista tuotoksesta.
-Mutta se on vasta ensimmäinen versio, kajautti luokallinen muita opiskelijoita.
-Niin, mutisi Antti.
Ja niin jatkoi toisen version kimpussa koko huomispäivän. Availi luukkuja ja laski päiviä.
-Jos torstaina on vielä koulua, voin ehkä lähteä iltalaivalla Helsinkiin, tuumasi.
Ja niin jatkoi touhujaan, ei sen kummempia, mutta hänelle niin tärkeitä. Ja vaikkei sitlä tuntunut, hän tiesi että joulu on jo ovella, sillä niin sanotaan laulussa.

Tiedossa tappoviikko

Yöh. Aina viimetingassa.
Esseet. Tentit. Niihin luku. Editointi. Valokuvaaminen.
Kaksi viimeistä ajoissa ja jatkuvan työstön alla.
Missä lopputulokset? Älä enää nysvää ja hinkkaa siinä. Haluamme tuloksia! Parhaat kuvat ikinä.
Entäs lukeminen? Ota se aika. Ja urheilu? Sosiaalisten kanssakäymisten ylläpito?
Delegoidaan.
Ruoka? Koulusta. Ja kotona taas nälkä. Aika ottaa teen takaa tonnikalapurkit. Ja wokkivesi kiehuu jo, muista nollata palohälyttimet keittelyn ajaksi.
Musiikit lyhytelokuvaan? Kaivellaan vanhoista, hyvistä ja vähemmän hyvistä kavereiden tekeleistä.
Nämä kasaan ja karkuun Suomeen. Aikaa viikko ja kolme päivää miinus ne kolme päivää, kaverit tulevat kylään viina mielessä. Kello tikittää. Ja vesi kiehuu.

Äiti!

Miten voikaan huokaista syvään ja unohtaa likapyykit ennenkuin ottaa ensimmäisen juoksuaskeleen satamassa kohti tummaa, pälyilevää ja reipasaskelista hahmoa. Äiti! Ja yht'äkkiä huomaa, ettei mitään tässä välissä olekaan tapahtunut. Kaikki typeryydet ja temppuilut unohtuvat kun tapaa tuon jokaiselle ihmisolennolle tutun henkilön.
Sillä hetkellä voi antaa Dvoràkin Klidin temmata mukaansa. Se pyörittää mukaansa kuin hattarakone, joka veivaa sokerista sitä mömmöä. Tämä on paljon kauniinpaa.
Sä voisit antti hommata jonkun ämpärin näille tiskeille, se huikkaa kulisseista, se äiti.

Darren Aronofsky ja Dvigatel

Kuinka ollakaan, itsenäisyyspäivänä kalenterini luukusta tuli kuva kasasta lyijykyniä. Tämä metafora ohjailikin koko loppupäivän tapahtumia. Koulussa hehkutin itsenäisyyspäiväämme. Perinteenmukaisesti tsekkailin kuitenkin myös linnan juhlia, ihan ohimennen tosin. En puku päällä ja suomenlippu silmälaseista heijastuen. Menimme korealaiseen ravintolaan. Tai ennemminkin ruokalaan. Vatsa täytenä pyörin elokuvateatteriin katsomaan uuden fountainin, jonka ohjasi, täytyy luntata, Darren Aronofsky.
Äsken palasin Dvigatel-tehdasalueelta. Kuvaamme dokumenttia venäläisistä, jotka tulevat menettämään työpaikkansa metallitehtaalla, sillä koko hehtaarien alue revitään vuoden, parin sisällä maantasalle. Saimme loistavaa kuvaa. "Dvigatelista" tulee seitsenminuttinen huipputeos.

Karaoke

Nyt on rauhallista.
Sain pienen, kärsivällisesti muotoillun muistutuksen naapurin seinien paksuudesta, laulettuamme karaokea kavereitteni kanssa. Ymmärsin yskän. Ensimmäisen illan laulut olivat kuulemma hyviä. Toisena iltana olimme aavistuksen liian kovaäänisiä. Omakotitalossa tämänkaltaiset asiat pääsivät unohtumaan. Nyt äiti raapii päätään kuten muutkin tekstiäni lukevat naiset, mutta suotta. Tilanne on hallussa kuin hauki haavissa. Jatkossa tietysti huomioimme sosiaalisen kontekstin merkityksen ja monikulturaalisuuden aikaansaamat poikkeamat. Walking in the air ei ole kaikkien suosikki, ei kello kolmelta yöllä.
On kuitenkin lisättävä että olen hyvissä ruumiin ja hengen voimissa tavattuani vanhoja tuttavia. Oletan että ensi viikko rullaa tahdikkaasti.
Lisään vielä loppuun ikään kuin hyvän olon jakamiseksi listan koetuista kommervenkeistä.

Üks. African Kitchen ja sen monen maan murkinat, kuten antiloopin "ristaanmakuinen" seläke.
Kaks. Kavereiden nauravat naamat ja Suomen konkreettinen läsnäolo.
Kolm. Toisistaan riippumattomat "Jouluturg" ja itsekeitetyt aamukahvit jakavat kolmossijan.
Neli. Siivottu asunto, villakoirat pölypussissa.
Viis. Mies joka myi cd-levyjä vesisateesta huolimatta Toompean näköalapaikalla.
Kuus. Karaoke. Laula se kukkasin, ja muut laulavat kanssasi.

KUMU

Kumu, sä saat niin turpaan!
Yksikin erehdys ja voit unohtaa kävijän.
Homman nimi. Puoli vuotta sitten kävin uudessa modernin taiteen museossa KUMUssa.
Eiköhän se ollut kiinni.
Ja nyt, se oli taas kiinni! Puoli vuotta myöhemmin! Tiistaina!
Ja mulla oli kaverit mukana. Ja se oli kiinni.

Nyt riittää, perhanan pulju.
Saat yhden ainoan mahdollisuuden. Yhden. Viimeisen kolmesta. Jos modernia taidetta ei ala tippua, niin antaa olla.

Hukkasunnuntai

Kaiken mä mokasin.
Kotohin jämähdin.
Kutsuin mä ryy-yhmän,
jokseenkin tyy-yhmän.

Oluet tarjosin,
kaiken mä yritin
hienosti järkätä,
paikkohin keretä.

Mistään ei mitään tuu,
läksysistä eikös juu!
Ryhmäkin laiskahko,
minäkin eikös joo.

Siispä me pyörittiin,
paikkoilla hyörittiin.
Mittään ei jää-ää-nyt,
kätee-hen syy-yhyt.

Huomenna maanantai,
kokeita eikö vain?
Ainahan riittää
viljaa voip niittää.

Mutta ei toki ei,
järki vei voiton -ei!
Hunninko minulla,
halvalla, laiskalla.

Täs olpi tilitys,
luokaton lipitys,
kuuroille korville,
mykille huulille.

Mies jatkaa, minä en,
poispäin jo kävelen.
Koht' uuttaa viikkoa,
kaik' koittaa niittoa.

Siihen mies lopettaa,
virkkoo jo paikallaa.
Hyvästi huolii joo,
mennös inspii-ii-raa-aa-tii-ooo.

Viime päivien tapahtumia

15 minuuttia aikaa kirjoittaa:

Kohta.1 . Keskiviikko myöhäisiltana sain sähköpostin: Tervetuloa Club Hollywoodiin. Menin. Siellä oli kallista, mökkälää ja ruumiintarkastus. Latvialainen seura oli letkeää.
Kohta.22. Katselimme eilen elokuvia kaksi kappaletta kaverini Opsin luona. Opsilla on mopsi, anoppi ja kahdeksan vuotias tytär. Oli kivaa. Opsilla on myös tuhat elokuvaa.
Kohta.21. Kävimme Opsin kanssa syömässä texmex-ruokaa. Haukattuani nachoa, huikkasin ilahtuneena: "My brother is now in Mexico."
Kohta.17,5. Ränkkään printteriä, joka jo kerran teki tenät, sitten korjattiin, ja nyt taas ei toimi. Kun pitäisi vaan yksi enkun essee palauttaa puolen tunnin päästä.
Kohta. 17,75. Tulostan paperit kirjastossa. Kirjaston saksalaisnainen muistaa jo mun nimen. Antti with two Tees.
Kohta. 24. Herään puhuunpäällälyötynä. Kello on vajaa yksi päivällä. Puhun itsekseni samaan rytmiin kuin Kaurismäen hahmot. Olenko?
Kohta.24,1. Ajatus Helsingistä kalvaa mielen. Taidan sittenkin lähteä mieluummin vaikka Kumuun. Vikat puhtaat kalsarit jalkaan. Mustaa kahvia. Ja tukka hyvin, kaikki hyvin.

Hiljainen kokous

Ensi viikko on hieno. Kalenterissa ei lue yhtään kertaa sanaa "deadline".
Maailma on täynnä teitä ja meitä. Ja politiikkaa.
Kannattaa kuunnella, silloin voi jotakin oppia.
Hevonen on häst ja tutkija on forskare.
Mutta miksi säätä ei voi ennustaa?
Ja käytiinkö kuussa koskaan?
Aikuisten oikeasti?
Perunoiden keitto?
Haasteet.
Aamen.

Palohälytys, muuan latvialainen ja pyykkiskenaario

Älä koskaan paista meetvurstia ja käsittele valokuvia samanaikaisesti. Tämä aikaansaa palohälytyksen.
Kokeilin kyseistä niks-naks-niksiä tänään, minkä vuoksi enoni, taas kerran eno, sai kontolleen selittelyt securitaksen vartijoille. Onneksi seinänaapurini Diana, lausutaan Diana, oli läsnä ja säntäsi palokellojen raikuessa savuiseen asuntooni ja paineli nappuloita oikeassa järjestyksessä. Soitin tilanteen rauettua vielä enolle, joka oli iloinen koska järjestelmän toimivuus tuli testattua.
Tänään yksi eestiläinen luokkakaverini kertoi että muuan latvialainen luokkakaveri oli korjattu talteen psykiatriselle osastolle eikä poispääsystä ole toistaiseksi tietoa. Tyyppi oli kyllä ihan hauska, pitää "suomalaisesta huumorista" ja monthy pythoneista. Toisinaan hän oli jokseenkin epävakaa ja leikkisä, mutta annettakoon se anteeksi. En tiedä palaako hän enää kouluun.
Illalla pesin pyykkiä. Pesulan tädit olivat kitkerällä tuulella ja kyseenalaistivat pyykinpesuaikeeni.
-Kaks masiinaa, aitäh.
-Siin.
Koneet käyntiin ja kassalle.
-Kuivaust?
-Ei ole tarvist.
-Sata kroonii, palun.
Tökkäsin kortin koneeseen. Kone puhui suomea. Koodi oikein.
Lähdin hyvillä mielin ulko-ovelle, ja tässä vaiheessa tätien kitkeryys kävi ilmi.
-Ma tulen sit.
Täti poksahti. Pelkkä rennohko "sit" ei riittänyt. Minun oli oltava tasan tunnin kuluttua paikalla korjaamassa pyykkini alta pois, korotti nainen äänensä. Lupasin olla ja olinkin.
Nyt asunto on täynnä kuivuvaa puhdasta. Mitätön savu on mennyt ilmastointikanavan kautta stratosfääreihin. Ja voin hengähtää.

Virtuaalimatka kotiin

Tällaisina perjantaipäivinä kuin tämä, lähtee ajatus lentoon. Tällaisina päivinä, kun omatekemä ruoka ei maistu, eikä silmä löydä kuvattavaa.
Jos nyt heitän loput ruuat rotille roskasäiliöön, niin mikään ei sido minua enää tänne juuri nyt. Näin ollen voin lampsia satamaan ja ostaa laivalipun hintaan 27 euroa suunta miinus opiskelija-alennus 20 prosenttia. Puolikuuden lautta kuskaa minut seitsemäksi Kauppahallin nurkkaan. Askellan ********** metroon ja ja juoksen ****** lähtevään junaan. Ehdin metrooni ja katselen hiljaa suomalaisuutta ja odotan, että saavumme *************. Näen kaksi puolituttua, siis yhteensä yhden tutun, noin matemaattisesti ajatellen.
Hyppään bussiin ja olen 19.32 ****************. On jo pimeää.
Näen naapurin koiran.
Kävelen kohti suurinta postilaatikkoa, aina ovelle asti.
Soitan ovikelloa.
Äitini hämmästyneet kasvot leviävät hymyksi ja hän kaappaa minut avosylin sisään.
Kuinka sinä nyt tulit? kysyy.
Oli ikävä kaikkea, vastaa suuni.

Paikkansa tiedostavan päiväkirja

Heräsin aamulla kello yhdeksän, automaattisesti, kuten aina.
Nousin sängystä vähän ennen yhtätoista.
Lähdin kauppaan. Muonavarastot loppumaisillaan.
Näin matkalla kauppaan liettualaisen toverin, Albinan.
Hän tarjosi kuumia pähkinöitä paperipussista.
Ostin mustavalkofilmin, kalliin perhana, ja ruokaa.
Koulussa söin lounaan.
Sitten oli kameratyöskentelyä.
Minuutinmittainen pulutyöni "The Pigeons" sai kiitoksen Arvo Iholta.
Olin tyytyväinen.
Esitelmienpitäjien kädet tärisivät ja hakeutuivat kasvoille massamediateorian kurssilla.
Aiheet olivat haastavia.
Oma esitelmäni on vasta neljäskymmenesneljäs.
Julkisten suhteiden tunnilla katsoimme elokuvan "Wag the Dog".
Sama filmi katsottiin myös Kallion mediailmaisun ensimmäisellä kurssilla.
Media tietää paikkansa maailmassa.
Demokraatit voittivat.
50 senttiä ei myynyt itseään loppuun Helsingin Areenalla.
Tulin kotiin kokkaamaan.
Söin koulussa kalaa.
Pitkin päivää piirakoita, karjalan- ja nakki-.
Nyt on taas nälkä.

Luotatko tähän tietoon?
Kaikki pitää paikkansa.

Aivokeskustelu tupaantuliaisista

Iinalla ja Paulilla on nyt uusi koto siinä tuusulanväylän kulmasssa.
-Juhlat! huusi vasen aivopuolisko.
Volvo 240 Grand DeLuxe on ajokkini bakkanaaleihin. Lasse tulee samaan kyytiin.
-Merde, mikä kaara! ihasteli oikea aivopuolisko.
-Oui, japania opiskeleva Lasse, vastasi vasen aivopuolisko.
-Ceci n’est pas une pomme, tuohtueena löydöksestään huikkasi oikea puolisko.
-Trés bien, kuittasi vasen.

Monopoli, joko ohi?

Volver oli hyvä. Almodovar oli onnistunut kuvaamaan naisensa kerrankin keveähköön sävyyn. Naiset ja valheet, suuren lumipalloefektin, joka niistä seuraa.
Maxim oli huono. Se oli myynyt sielunsa finnkinolle ja violetti sarjalippuni vaihtui tiskillä siihen paholaisen keltaiseen korttiin, jossa muuten tätä nykyä on viivakoodi, jotta kansa saadaan nopeammin saliin sisään takuuvarmasti kalliilla lipuillansa.
Suomen monopolien määrä jatkaa vakaata kasvuaan. Enää ei ole kyse pelkästään viineistä, bussilipuista ja matkapuhelimista vaan myös elokuvateattereista. Finnkinolla on 98 prosentin markkinaosuus pääkaupunkisuedun elokuvien esittäjänä. Saisi hävetä. Kyllähän se tiedetään, mitä sieltä kansan syville riveille näytetään. Ja kaikki rahat taas Erkolle, mikäs siinä.
Missä viipyy Suomen kansan Robin Hood?
Pieni kilpailutus olisi totisesti paikoillaan pystymetsässämme. Sen myötä tarjonta ehkä laajenisi eikä valtavirrasta poikkeavan elokuvan tarvitsisi roikkua vain festareiden varassa. Ei sovi valittaa, meillä ON kattava tarjonta elokuvafestivaaleja. Ja niissä riittää kävijöitä. Luulisi suuren konsernin päättäjienkin sen huomaavan. Jokasyksyinen lasipalatsin kyljen mittainen jono lippukassalle. Näyttäkää niitä ei-vain-kaupalliset-motiivit-mielessä elokuvia, kiitos.
Koira kuittaa.

Itse-palvelu-pesula

Eilen oli syntymäpäiväni. Koko päivän ajan mulla oli semmoinen mielen kahtiajakava tutina pyllyssä, että joko mulle järjestetään yllätysjuhlat tai sitten kukaan uudessa koulussa ei vielä tiedä mun synttäreistä. Näissä ajatuksissa haahuilin koko päivän pitkin käytäviä. Kirjasto oli tyhjä ja sain rauhassa katsoa Luis Bunuelin ja Salvador Dalin yhteistuotoksen Andolusialaisesta koirasta.
Ilta hämärtyi ja läksin linja-autopysäkille. Matkalla totesin kanssatovereilleni, että tänään on muuten synttärit mulla. Innostuivat tuosta ja sekalainen virolaisseura mukanani lähdin pubiin. Sanoivat kaikki toverit, että mikä tahansa hell hole ei kelpaa, nyt tarvitaan parasta. Menimme sisäpiirin kapakkaan niin sanotulla "luuser kaartilla". Muuta ei tarvittu, näppäriä nämä kurssikaverini. Niinpä tutustuimme paikallisiin oluisiin ja muoniin istumajärjestyksessä Annikki, Triin, Robin, minä, Paul, Pyhak ja Ops.
Niin ja tänään pesin pyykkiä.

Vastaus runoon "Kun Anttipoika maailmalle lähti"

Hyvä Anttipoika,

On aivan ensiksi todettava että runonne ei aivan täyttänyt sille asettamiamme kriteerejä. Voimme kuitenkin todeta, että se kätki sisäänsä kenties suuremmankin totuuden, vaikka emme sitä kyenneet löytämään. Runon vapaamuotoinen mitta oli raadin mielestä jokseenkin turha tehokeino muutenkin ontossa rakenteessa. Pidimme erityisesti runon kohdasta jossa ihmisillä on hyvä mieli. Raati on pitkän harkinnan jälkeen päättänyt jättää ruononne julkiselle paikalle, kaiken kansan luettavaksi. Onneksi olkoon!

Vilpitt. terv.
Runoraadin varapuheenjohtaja ynnä verkkopäiväkirjain sensuurihenkilökunta

Kun Anttipoika maailmalle lähti

Nyt on maanantai.
Kolme viikkoa sitten oli maanantai.
Etsi viisi eroavaisuutta.


Asun Tallinnassa.
Ulkona sataa vettä.
Maassa on rauha
ja ihmisellä hyvä mieli.

Ei sen kummempia rupatellen.

Kolikko ja sen kääntöpuoli

Tiedättekö mitä? On melko tuskallista järjestää syntymäpäiväjuhlia juuri uuteen maahan jotenkuten sopeuduttuaan. Tai ei siinä järjestämisessä varsinaisesti mitään vikaa ole, mutta oman perheen paikalle kutsuminen on melko vaarallista. Koti-ikävä, joka siitä seuraa, on suuri. Me järjestimme syntymäpäiväkekkerit enoni ja tätini kanssa täällä uusilla kotikulmillani. Juhlat olivat hienot, puheita ja shappanjaa. Yksi toisensa jälkeen vieraat saapuivat, yksi toisensa jälkeen vieraat lähtivät. Ei itku, minunkin olisi pitänyt olla yhdeksäntoista neljäkymmentä Kauppatorilla kiroamassa, että huomenna on maanantai. Todeta että matka vei kaikki voimat ja huomenna pitäisi olla töissä.
Nyt olen täällä yksin. Yksin kaikkine tuttuine tavaroineni.
Ihminen on luotu elämään pareittain ja suurissa ryhmissä. Yksinäisimmätkin yksilöt tarvitsevat lauman. Meneepä apaattiseksi. Äh. Juhlat olivat hienot ja nautin joka hetkestä. Huomenna on koulua ja nyt lataan voimat ensi viikolle. Ei sääliä. Tämänhän pitäisi olla unelmieni täyttymys, eikö totta?

Yours, Estonian Police

Sain äsken kirjeen Viron viranomaisilta. Sininen lappu, ylhäällä keskellä leijona, jonka kieli ulkona kuin Suomen vaakunan vastaavalla. Teksti kolmella kielellä: eestiksi, venäjäksi ja englanniksi. Ei hätää, en ole mieron tiellä. Ja vaikka mulle viraston täti kymmenessä minuutissa kirjoitti Viron henkilötunnuksen, ei kyse ole mistään uuden virolaisen syynäämisestä. Kuningatar Elisabeth II tulee Prinssi Philippin saattelemana naapuriin kylään! Kyllä, nootti koskee poikkeuksellisia liikennejärjestelyjä perjantaina. Koko vanha kaupunki on suljettu 19.-20. lokakuuta. Vietämme tuolloin syntymäpäiväjuhlia suvun voimin, harkitsen myös vakavasti Lispetin ja Pilipin kutsumista rientoihin. Ehkä suostuisivat. Olenhan nyt Tallinnan rekisterissä ja media-alan opiskelija. Huomenaamulla ajattelin kuvata turisteja ja puluja, koulutyö, tiedättehän. Jätin taas kerran viime hetkeen, mutta idea tuli vasta eilen illalla. Ounastelen, jahka kameratyöskentelyn opettaja Arvo Iho antaa anteeksi kehittämättömät kuvat. Yritän silti tottakai. Tallinnan Disneylandissä kaikki on mahdollista.

Hullut päivät

Käyskentelin sateisessa Tallinnassa ja huomasin, että muuan risteys voisi vallan mainiosti olla lönkalla. Yhdennäköisyys oli huomattava: vaaleankeltaista, akateemista seinäpintaa. Hymähdin ja jatkoin matkaani kohti kirkkaan keltaisten muovikassien voimistuvaa virtaa. Lähdin tietoisesti sinne virolaisen stokkan hullunmyllyyn, elämysmatkalle ikään kuin. Leikisti Suomeen.
Ostin kuusi paria sukkia. Enoni yhdeksän paria ja flanellipaidan. Minun onnistui myötäillä hänet ostamaan itselleen myös nuorekkaan neuleen. Eritoten pystykaulus ja siitä jatkuva pitkä vetoketju olivat nuorekkaita. Hieno homma. Jatkoimme pitkää aamukävelyä lopulta muuan kuppilaan. Eno on hoksannut kiinnostukseni vanhaan ja käyttökelpoiseen tavaraan. Nyt hän sai päähänsä tyrkyttää minulle omia nuoruuden silmälasejansa jostain peräkammarin laatikon kätköksistä. "Vaihdat vaan linssit ja siinä sulla on aitoa seiskytlukua."
Hankimme mulle uuden, mahtavan vuodesohvan Askosta. Siihen mahtuu kaksi nukkumaan. Äijät toimittavat sen tänne perjantaiaamuna. Tuli vielä mieleen enostani, ensimmäinen osasto, jonne hän siellä alennusmyynnin mekassa mut vei, oli poistomyynti ylimmässä kerroksessa. Hiljaista kuin kirkossa keskiviikkoaamuisin.
Jos tästä tarinasta haluaa jotain syvempää kaivella niin, ei se Suomi ole kaukana. Se on jo osittain täällä.

Takkuran kakkura alki

Päev üks (1)

Hämmennys oli valtava huomatessani olevani yksin. Istuin bisneksen alkeiskurssilla ja kuuntelin kolme tuntia asiaa Viron verotussysteemistä. Tapasin ruotsalaisen kurssikaverin, joka paljasti maanantaiden olevan kaikkein tylsimpiä päiviä. Kieltämättä melko teoreettista ja tiukkaa kamaa sain osakseni myös Kristel Sarapuun PR-kurssilla. Pieni valon pilkahdus oli jenkkiproffani massamedia-kurssilla, jossa puhuttiin kuvan voimasta ja katsottiin 70-luvun eestiläisimagoa lyhytelokuvien muodossa.

Päev kaks (2)

Jälleen vietiin sietokyky loppupäivää kohden melkein miinuksen puolelle. Uusi on uutta. Ja vaikka soppaan lisätään tuttujakin asioita kameran käsittelystä, on vieras kieli ja vieraat ihmiset -pääosin viroa ja latviaa keskenään puhuvat, hankala sulattaa. Bussia puoli kahdeksalta illalla odottaessani meinasin painua kasaan. Oloni oli kuumeisen hytisevä. Ryömin niska kyyryssä apteekin kautta kotiin. Join lääkkeen ja nukuin seuraavat 15 tuntia.

Päev koli (3, tämä päev)

Vointi aamulla mainio. Lähden enoni kanssa jääkaappiostoksille. Nyt mulla on uutuuttaan kiiltävä kylmäkaappi, kuten täällä sanotaan, ja rokkaavat romix-merkkiset hellanlevyt, kuten enoni sanoo. Suuri apu on sukulaisesta, joka huusaa nurkissa ja tuntuu tutummalta kuin mikään muu, vaikkei vuosiin olisi häntä tavannutkaan. Tsemppaan itseäni ja yritän pysyä kelkassa, joka starttasi jo kuukausi sitten.

Muutto

Se tapahtuu nyt. Lähden kello neljän lautalla Tallinnaan, pelkkä menolippu taskussa. Syömme pihvit, juomme kahvit ja sitten menen. Ei muuta. Pysykää pystyssä. Hyvästi hetkeksi, kuten sanottu.

Nyt loppui sitten

Nyt loppui sitten aseiden ja kaiken turhanpäiväisen käsittely. Jatketaan eteenpäin. Mie oon ny vapaa mies ja suuntana on pahasti jälkeen jäänyt opiskelu yliopistolla. Kiintoisaa on myös se, että muutan ulkomaille. Aina tätä samaa mietin ja mietin. Kuinka selvitä yksin?
Minulla on uusi kultakahvainen paistinpannu, ei hätää. Osaan myös pari sanaa eestiksi ja ensimmäinen kotitehtäväni on vielä tekemättä. Tilanne vaikuttaa ulkopuolisen silmin koomiselta. Sitä se jossain määrin eittämättä on, sotilassoittajasta virolaiseksi. En todella olisi itsekään heti lyönyt vetoa tuon tulevaisuudennäkymän puolesta partiolaisten piha-arpajaisissa. Suo, kuokka ja jussi pärjäsivät varsin hyvin keskenään enkä usko suurempia pulmia ilmenevän itsellänikään. "Länikään", huono kieli maha mieli.
Käsi ylös nyt, jos tiedätte mitä tapahtui tänään. Satoi vettä, puut muuttuivat punaisen sävyihin ja mies ostarilla joi golden cappia muovipullosta. Silmät kiinni nyt, jos tiedätte mitä ei tapahdu huomenna.

Kolme kiloa partamiestä

Muutan. Ensi viikon sunnuntaina. Otan mukaan vain kaikkein välttämättömimmän. Olen jo aloittanut tavaroitteni pakkaamisen, levyt ja kirjoista tärkeimmät painavat 40 kiloa. Myöhemmin vien sohvan ja musiikinkuuntelulaitteiston. Olen melko säntikäs muuttaja, pidän järjestystä yllä. Pienet tavarat pieniin laatikkoihin, suuremmat suuriin. Luultavasti vaatteet kulkevat jätesäkeissä. Ehkä yksikin säkki riittää, mistäs sitä tietää?
Muuton kynnyksellä alkaa arvostaa pieniä esineitä ja vielä enemmän esineitä joita ei omista. Esineitä, joita ei ole olemassa. Maasta toiseen ei tee mieli raahata turhanpäiväisyyksiä näillä käsilihaksilla.
Minun uudessa kodossani on kamiina, ”stern” -kamiina. En tiedä vielä toimiiko se, asunnossani on superlattialämmitys ja trooppinen ilmasto jo ilman kokeilujakin. Onhan se hieno tietysti, se kamiina.
Sitten on vielä ladattava akut koulua varten, yhdessä illassa. Olen asettanut itseni melko tiukkaan rakoon, noin suurelle muutokselle. Saan lisäpontta, kun tiedän että kohta iskee vasten kasvoja ja lujaa. Näin tilannetta ennakoiden luulee selviävänsä helpommalla. Arvaan kuitenkin ettei kaikki suju muitta mutkitta. Pahus. Unohdin soittaa suurlähetystöön. Selviän silti. Soitan ensi viikolla. Ja järjestän itselleni oleskeluluvan. Vastedes pyrin toimimaan rationaalisesti, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Viherkasveja ja hellanlevyt saa paikan päältä. Kohti muutosta, sanoi vanhus kun vaipat nurkkaan jätti. Niin teen myös minä.

Tikit

– Tikit, sanoi äiti, on poistettava nyt heti paikalla.
Hän pyyhälsi apteekkiin.
– Ostaisin yhden kirurgiveitsen, kiitos.
Hän pyyhälsi kotiin.
– No niin, sanoi äiti aterian jälkeen, olen juonut kaksi lasillista valkoviiniä. Nyt voimme poistaa.
Ja niin repäisi isä sinetin pakkauksesta ja poisti suojuksen päältä viiston terän.
Ei äännähdystäkään, kun äiti makasi vatsallaan. Ja isä poisti ne tikit. Ja minä en ehtinyt edes katsoa.

Ihmisten mitättömyydestä joku sananen

Joka tapauksessa, sanoi Gogol, on oltava säntillinen, jotta pärjää tässä yhteiskunnassa. Oloni muuttui turvattomaksi, enhän minä ole. Ja on lisättävä, jatkoi Gogol, että tämä paikka velvoittaa jokaiselta yksilöltä tiettyä säännönmukaisuutta. Voi vietävä, en minä ole noista kumpaakaan! Taidatte pitää minua moukkana, vai kuinka? Ongelma piilee siinä, että koolla on sittenkin väliä. Kukapa jaksaisi pieniin asioihin kiinnittää huomiota? Mutta mikä on pientä? Nenänkaivuuko? Se voi olla pahuksen suurta. Jos presidentti tai kuningas kaivaa nenäänsä, mietipä sitä. Ja kaivaa totta kai, kaikki kaivavat. Ihan kuin pierevät. Ei noita seikkoja voi kieltää. Kauneimmat naiset, rumimmat miehet, jok’ikinen. Niin, ja on vielä lisättävä, että eläimetkin pierevät. Serkkuni koira, voi hyvä tavaton. Siinä on vasta! Mutta kuka tietää pierevätkö linnut? Miksei kukaan koskaan puhu lintujen pieruista? Voi meitä avuttomia. Emme mistään mitään tiedä.

Maximus est minimus, sarjakuva

Ruudut 1-3
Hiljaisella koti-isällä on lämminsävyinen villapaita: ruskeaa, punaista ja oranssia. Kun kukaan ei ole näkemässä, hän voi keittää aamupuurot mikrossa. Miten huono elämä!

Ruudut 4-5
Kyösti syö suklaamunia kapakan nurkassa, kolpakko kädessä. Hän tarjoaa muutaman Mauritinukselle, joka ei suklaasta välitä, on ”enempi olut-miehiä”. Ottaa silti, ”Ovatpa hyviä!”, ja kuorii seuraavastakin foliot.

Ruudut 6-10
Separaattikehitysyhteiskunta kuhisee pesukoneen ympärillä. Pyöreä lasi natisee liitoksissaan ja vettä roiskuu pieluksilta rintamuksille, kun hurja joukko seuraa katsellaan, säestää riemunkiljahduksillaan koneen rumpua. Saakeli, miten heikkotekoinen aparaatti!

Toim. huom. Teksti on fiktiivinen ja puolueeton.

Se Wsi Elämä

Olen onnellinen miäs. Tunnustelen tuntematonta kiivaasti, vaikka olen kuukauden vielä kiinni vanhassa väljähtyneessä. En ole niitä tyyppejä, jotka kertovat: ”Palasin juuri Tšekeistä”. Myönnän silti, että tuo matka oli viihtyisä, vaikka se suoritettiinkin armeijan leivissä ja koiran kurilla. Halpaa olutta, halpaa ravintolaa, ei sanaakaan englantia. Sen sijaan elekieltä, kiväärinpyöritystä, kymmeniä tunteja bussissa ja puutumusta väsymyksen tilalle – sitä vanhaa tuttua, tiedäthän. Juttuja joita olen koko vuoden harrastanut soittokunnassa.
Siirryn kiinnostavampaan aiheeseen. Kävin tulevassa asunnossani vanhassa kaupungissa. Tuntuu jokseenkin riettaalta mainita, mutta ei parempaa asuntoa voi saada käsiinsä. Tuosta muuan virolaispiispojen vanhasta asuinkompleksista on ensimmäisiä dokumentteja jo vuodelta 1407. Noilta ajoilta rakennus on peräisin, sittemmin korjattu täyteen loistoonsa. Asun siis keskiajalla, kaikilla kaksituhatta luvun mukavuuksilla. Enkä voi uskoa sitä todeksi, kukapa voisi?
Tuleva kouluni olisi alkanut maanantaina ja vetää minua maagisella voimalla puoleensa. Luvassa on parasta antia mitä voi päähänsä media- ja elokuva-alalta tunkea. Kiemurtelen ja luikertelen, myhäilen ja hykisen. Salaa mielessäni pyörii jo täysin uusi maailma. Pysyn juuri ja juuri maastopukuni housuissa, kun tiedän mitä on vajaan kuukauden päästä luvassa.

Kus kus

Mietelause:

On oltava kiero kuin koira
jotta on munaa kusta vaikka minne.

Harakka

– Viva la France! huusin harakalle joka ei reagoinut siihen mitenkään. Se nakkeli niskojaan ja nokki kuivaa maaperää. Inhosin sitä koppavaa otusta. Se katsoi minua silmästä silmään ja piti outona kun en nakellut sen tavoin. Raivoissani aloin nyrpistellä sille nenääni kuin kaksikymmenluvun pikkutytöt. Meillä alkoi henkien taisto, se nakkeli ja minä nyrpistelin. En tiedä kumpi meistä oli johdolla, kun huomasin olevani jokseenkin vulgääri käyttäytyessäni noin. Harakka suoritti pari sukivan räpistelevää siipiliikettä. Yritin samaa laihoilla lapaluillani, mutten päässyt lähellekään sen aerodynamiikkaa. Pahuksen siipiveikko, se todella oli pääsemässä kisailussa niskan päälle. Lopetin ketkuiluni ja yritin murtaa harakan ylivoiman tuijottamalla sitä julkeasti silmästä silmään. Lintu jähmettyi pää kallellaan kuin osoittaakseen ylemmyyttään ja ymmärtämättömyyttään tuikeudelleni. Saastalintu, kertoi katseeni. Houkka, vastasi harakka. Räpäytettyäni silmiä, oli harakka tipotiessään. Tartuin parrattomaan leukaani ja ulisin pettymystäni. Se vei tämän erän, mutta olen valmis revanssiin koska tahansa. Koska tahansa.

Laiha Flow

Tulipas tartuttua, niin tuttua, tilaisuuteen toverin pirteän puhelinäänen johdattelemana:
– Hei mies, täällä on hyvä flow, laita kakskyt-neljä euroo ja oot ines, tääl on kaikki, siis kaikki ja hyvä flow.
– Ahaa, ahaa, tuun kyllä mutta olen nyt poikki, nukun päiväunet ja oon siellä.
Ja niin sitten kotvasen kuluttua laahustan jo valmiiksi puolivedossa kuudennelle linjalle. Joudun kiertämään koko korttelin, sillä sisäänpääsy on yllättäen oikeiston puolella. Kiroamme sitä yhdessä punahiuksisen ruotsalaisen kanssa.
– Byrokraattista! hän huudahtaa.
– Älyöntä! myötäilen.
Genre vastaa mielikuvaani: uus-muodikkaita muka-jazz diggareita, jotka kuuntelevat energyä, jos radio sille taajudelle on jäänyt. Keski-ikä kolkyt ja kaikki viimeisen päälle pukeutuneita. Silmä lepää. Kitkerän katkera on hinnasto, ei mulla ole kummoisia tuloja, vielä. Miksi tulinkaan?
Five Corners Quintet on vakuuttava. Ihmiset ympärillä eivät keskity hyvään bee-poppiin vaan diesel-kojun höyhen-siipiin. Menen lähemmäs lavaa ja heilun kvintetin tahtiin. Ovatpa taitavia ja oikeita jazzareita kömpelöine välispiikkeine.
Sitten tulee tovereitteni odottama José Gonzalez. Voi itku. Ymmärrän kyllä jossain määrin, mutta sittenkin, samasta muotista koko ukon tuotanto. F mai seiskaa paukuttava kitaraansa sulkeutunut mies voi olla naisten ja parin skandinaavikestofanimiehen mieleen, mutta minä tylsistyn. Koko keikka on illan vikaa biisiä, unista ambientia. Aina kun biisi tuntuu lähtevän käyntiin tyyppi pamauttaa viimeisen soinnun. Rämps, ja pahoitan mieleni kerta toisensa jälkeen. Lavalla on kolmen kopla: José, kaljupäinen perkussionisti ja aasialaisperäinen nainen, jonka tehtävänä on lyödä tahdin ykkösiä reiteensä. Toisinaan kaikki kolme laulavat, mikä yksinkertaistaa musiikkia entisestään. Olen pettynyt. Hyvää yötä sunnuntai, lähden nukkumaan keikan jälkeen kello yhdeksän ja kymmenen välillä. Tervemenoa flow.

Kahvi, kiitos.

C-A-F-F-E-E
ällös juo kahvia,
onpi hampaille se myrkkyä,
heikentää ja posket kalventaa,
ällös on mummo mi kahvista luovu ei!
suom. trad.

Me suomalaiset juomme kahvia kuin koirat käyvät kusella: jatkuvasti, tavan vuoksi, pakosta. Olennainen osa suomalaiskulttuurista kiteytyy kupissa lepäävään litkuun, mieluiten maidolla blandattuun. Näin on ollut ja tulee aina olemaan. Miksi?

Joudun miettimään toven ennen kuin saan palautettua mieleeni ensimmäiset kahvikokemukseni. Vuotta nuorempi serkkuni Tommi joi mummolassa kahvia jo yhdentoista vanhana. Minulle ei tuolloin kitkerä myrkky maistunut. Valitsin mieluummin sen äitelän, punaisenvärisen marjamehun, johon kipattiin pari pikkulusikallista sokeria alas menon helpottamiseksi.

Kahvi luikerteli kummallisia sivuteitä suuhuni. Aloitin tuon nautintoaineen käytön salakavalasti, huomaamatta. Erilaiset kahvilla höystetyt herkut, kuten kahvisuklaa, alkoivat maistua minulle esipuberteetissa. Opeteltu maku, sen voin taata. Ei tuosta kukaan voi luonnostaan pitää.
Isä ja äiti juovat arviolta sata kuppia joka aamu, ja mitä vanhat edellä sitä nuoret perässä, voin ounastella jälkiviisaana. Vielä viisitoista kesäisenä vakuuttelin, että sataprosenttinen appelsiinimehu herättää minut aamuisin. Valetta. Hädin tuskin pääsi kaupunkilaisnuori autolle asti, jolla isä koulun portille kuskasi.

Kynnys kahvin käyttöön madaltui suoraan verrannollisena ystävien juomien kupillisten määrään. Lukiossa homma alkoi toden teolla lipsua. Helsinkiin tekemällä tehty uuseurooppalainen kahvila-kulttuuri kietoi minut lonkeroiseen järjestelmäänsä ennen kuin ehdin edes kahvin makuun kunnolla tottua. Ja hilipati-hippaa, huomasin tilailevani kahvia joka käänteessä. Aina mustana, aina ilman höysteitä. Se kenties on hiljainen vastalause suvulleni ja maalleni, jossa kahvi ei ole kahvia, ellei sen väri ole maidolla laimennetun beige.
Vanhat kylän mummot voittivat pelin:
– Ottaako hän kahvia?
– Kyllä, kiitos, huomaan vastaavani.

Täältä tullaan, Tallinna!

Sain opiskelupaikan Tallinnan yliopistosta, jos et vielä tiennyt. Muutan rapakon taa, jahka maanpuolustus on delegoitu seuraaville sänkipäille. Äimänkäki, voisi olla aika osuva mielentilan kuvaus juuri nyt. Tosin kuitenkin organisoitu sellainen: olen laatinut pitkähkön listan tavaroista, joita on hankittava, pitkähkön katsauksen paperisodasta, jonka aloitan syksyllä Suomi-Viro-heppujen kanssa ja juonut pitkähkön oluen.
On minulla sanakirjakin. Tere tulemast, Tallinna-Helsinki välimatka on 84 kilometriä.

Kolmannen asteen tilitys

Mua väsyttää.
En halua mennä mihinkään, juuri nyt.
On kaikki täällä hyvin, mutta lähden vihreisiin riveihin.
Mieluummin vain köllisin kuin Haminassa pyörisin.
Olutkin on täällä kallista, mutta se nyt on pientä se.

Mua harmittaa.
Kaverit on kaikki lomilla ja minun on oltava häkissä.
Se on mieletöntä ja linnuillekin sopimatonta.
On välillä hauskaakin, mutta nyt on vain semmoinen fiilis,
ettei nappaa, ei alkuunsakaan, hähähää, vielä seiskyt kaks päivää.

Yöllinen teksti ystävyydestä

Me suuntasimme kohti hiljaista nurkkausta. Siellä oli seitsemän miestä ja kaksi naista, yhteenlaskuissa meidät mukaan lukien. Pidin tunnelmasta, se oli hämyinen ja jokseenkin kiihkeä. Machot olivat tiessään ja naisilla hieman liian kireät ja lyhyet vaatteet. Tilasimme kaksi tummaa olutta, tšekkiläistä, vähintä mitä voin tarjota.
Olin hetken aikaa sanaton kuultuani kysymyksen: ”Miksi miehet ovat niin kolkkoja?”
Sopersin jotain demokraattista mikä ei luonnollisestikaan kelvannut edes jään rikkomiseen. Tässä ammuttiin heti kovilla. Latasin takaisin kimuranteinta verbaliikkaa, mitä kärkäs kieleni suinkin korisi ja kas, huomasimme olevamme suossa kaulaamme myöten kumpikin.
Siemailimme tuopit. Minä olin jo luppolimoissa kun kesken oli toisilla. Joimme sittenkin verkkaisesti ja valomerkin tultua vetkuilimme loppuun saakka. Viimeisenä kiitimme ja moimoiasimme. Kysymys miehistä jäi avoimeksi kuin ovi takanamme.

Musiikkia korvilleni

Yy kaa koo.
Äidin nauru, isän pieru
riippumatolla lämmön vieru.

Yy kaa koo.
Siskokulta velihopea,
varvas multa polvi nopea.

Yy kaa koo,
koko posse uunissa
makoo-kakoo, patoon lakoo.

KUMU, sä saat niin turpaan

Vanhakaupunki Tallinnassa on uskomaton. Talot ovat syntyneet tarpeen kasvaessa ja ne on ympäröity lonkeroisilla kaduilla. Kirjavat pastellisävyt siisteiksi rapatuissa seinissä, suloista epäsymmetriaa. Seinien uumenissa kohvik ja alkoholipood, enemmän turisteja kuin hinnoissa numeroita. Olen liikuttunut noista paikallisuuksista ja kaupungin uhmakkaasta nousukkuudesta. Pidän naisten pilviä hipovista nenistä ja eestin kielen aaltoilevasta nuotista.
Kaikki on hyvin, kunnes käteni tarttuu art this week–lentolehtiseen. Modernin taiteen museo KUMU on kansainvälisiä standardeja uhmaten auki myös maanantaisin. Kävelemme sitä kohti ja kysymme tietä jokaiselta vastaantulijalta. Karttani mukaan museo on tässä. Kävelemme vielä neljä kilometriä ehkä pohjoiseen, ja saavumme puistoon, joka tuo mieleen 1600-luvun Ranskan. Se on täynnä vehreyttä ja vailla ihmisiä. Varjoissa lymyilee neuvostomummoja, niillä on viiva suun paikalla ja pistävä, ryppyinen katse.
Tajuttoman suuri opaste kertoo, tässä olet.
Kuin Odysseus, koemme voitonriemua. Juhlistamme maailman navigaatiota ja auringon aakkosia mansikka- ja suklaajäätelöpalloilla. Paitsi että mansikka on loppu. Paitsi että meille ei myydä palloja vaan cocktailia. Keskustelu myyntitiskillä menee lopussa näin:
”How many balls should I take?”
”Twenty.”
Kikatusta kolmen kloonatun vaaleaverikön keskuudessa.
”Isn’t that a bit too much? I take two, please.”
Ja saan kaksi etäisesti suklaanmakuista cocktailia. En edes erityisemmin pidä suklaajäätelöstä.
Pakonomaisen ahnaasti imen nuo iljetykset ja häivyn saniteettitiloihin. Siellä on pimeää ja saippua on loppu. Ruikin pitkin reunoja, enkä ole koskaan syönyt tuollaisia ennen taidenäyttelyä. Kapuan Pekka Jonkun suunnitteleman museon kiasmarampille, silmämunat naulittuna ylhäisiin näyttelytilohin ja kaiteeseen nojaillut täti huikkaa: ”Olemme suljettu.”
Ei siis symboliikkaa eikä 1990-luvun virolaistaidetta, ei tällä erää. Julistan museon pannaan takapiruystäväni minulle ilkkuessa ja häivyn pihisten, jalkapohjat askeltamisesta yhä tulessa, kohti etäistä lähtöruutua.

Sitten kun aurinko paistaa matalammalta

Lähden pääsykokeisiin,
mieli avoin, tukka kasvaa kohti kattoa.
Lähden Tallinnaan,
lomapäivä niukka, anottu ja myönnetty.
Lähden yksin,
Mikko lähtee myös.
Voi olla että jään vielä pysyvästi,
sitten kun aurinko paistaa matalammalta.

Minuuttiteksti (06:15) siskostani

Siskollani on aina jokseenkin huolestunut tai lämmin, hymyilevä katse. Nyt hän muuttaa ja minä autan siinä. Pakkaamme autoja. Pölyä, valonsäkeissä. Hänen elämänsä vyöryy vauhdilla, vautsi, ajattelen salaa. Siskot ovat tärkeitä. Eritoten isot, pienistä en tiedä. Rokki soi ja meillä ei ole mitään menetettävää, laukussani on salaatinkastike ja kolme kertakäyttöhaarukkaa, kolme monikäyttömetallihaarukkaa, edellä mainitut loppuivat kesken. Ajan vanhaa Volvoa, siihen kiteytyy lapsuuden tähtihetkiä: pappa etupenkillä, vilkkuva, punainen turvavyöt-kiinni-valo. Se auto on Grand De Lux. Sillä pääsi kovaa ja ikkunat melkein sähköllä toimivat, ainakin leikisti. Se on majesteettinen, sininen. Nauran siskoni kanssa autolle. Muu muuttuu, joku pysyy.

Hiukset pois!

Sepä kävi helposti,
mikä on mikäkin?
Anna minulle pala mansikastasi, kiitos,
kuka olet?
Meillä oli joitakin erimielisyyksiä,
tiedäthän?
Pehmyt iho,
mitäs nyt kävi?
Hyvin epäsuoraa,
epäsuoraa?

-
Rakas,
Minulla on ollut
Sinulla ei ole ollut.

Kivi, paperi ja sauna

Istun saunassa ja heitän löylyä. Kivi sihisee ja mieli pehmenee. Vastalla piiskaan ja iho vaihtuu kananlihaksi. On mentävä järveen ja menen, vaikka puhun vahingossa merestä. Olen ehdottomasti merimies en järvimies. Vesi on pehmeää ja aaltoilee sittenkin. Olen äimistynyt, sillä kesyttämätön meri on aina ollut olennainen osa luonnettani. Järvet ovat keski-ikäisille ja silti nautin.
Upottava ja pumpulinen muta kätkee allensa aarteen, jonka kalastan varpaillani. Otan sen mukaani ja vien myöhemmin kotooni.
Rentous valtaa kehon sekä suunpielen laahustaessani takaisin rannasta kukkulalle. On kesä, vaikken usko.
Illan kääntyessä sitä valoisammaksi yöksi lastaamme veneen. Kaikki seitsemän saman kumisen paatin laidoille istuudumme. Merimatka järvessä taittuu ja saavumme kokolle. Se on hieno ja liian lähellä kaisloja. Se syttyy hetkessä ja ihailemme. Pimenee, muka, se on vain näköharha, sillä roihuava valo saa pupillit supistumaan, vaikka taivas onkin yhä sininen, yötön.
Olen sanaton ja tuli näyttäytyy EU-direktiivin mukaisena. Se on keskikokoinen ja mahtava, eikä leviä holtittomasti. Sillä on paperisydän.
Paluumatka on rauhaisa ja märkä. Takaisin perillä mieleni tekee nukahtaa ja nukahdan.

Oodi ilolle

Olen taas Helsingissä. Pitkästä aikaa ja odotuksia täynnä. Mahtaakohan kesäinen kotoni olla sitä, mitä muistelen sen olevan?
Juhannuksena kaupunki on kuollut. Posse bygaa kokot skutsiss, ei stadiss. Totesin sen pari kesää sitten istuessani katkerana kaljojen kanssa takapihan suurella kivellä, tavoittelen kavereita, jotka olivat muualla. Kuvittelin olevani Aleksis Kivi tai joku sen seitsemästä veljestä. Ei ääntäkään. Tai kenties pari laiskaa lintua.
Vanhemmista jusseista muistan öiden mystisyyden, humun, meren iltaa kohti laantuvan kimalluksen, oudot äänet, saunan, savun, väsyn ja rentouden. Eittämättä parasta aikaa Suomessa.
Tämä vuosi on rauhoitettu. Olen oloissani hyvässä seurassa luonnon helmassa. En vedä päätä täyteen, vain vatsan. Unohdan olettamukset ja ennakkoluulot, olen ajopuu virran vietävänä ja siitäkös nautin. Oi sulokas suvi, pidä otteessas ja kiedo kainaloos. Älä päästä, olenhan vain pieni luontokappale avuton.
Oksettaa. En ymmärrä, miten einoleinon kaltaiset romanttiset onttopäät voivat elää tässä maailmassa.
On pidettävä pieni tauko. Ajoin itseni kiusalliseen tilanteeseen.
Ehkä kyse on naiiviudesta, mutta juuri tuota kaikkea ihailen.

En ikinä pakota lapsiani jalkapalloilijoiksi

Hän on niin yritteliäs.
Hänellä on niin kova asenne peliin.
Siinä oikein kunnolla päästettiin menemään.
Keskitys, menee yli.
Hyvä avaus.
Nopea tilanne.
Erotuomari ei
tilannetta huomaa.
Maalintekotilanteita.
Tämmöinen turhautuminen tässä vaiheessa.
Kertoo, ettei joukkue ole vielä löytänyt tasapainoa.
Jälleen kovaa.
Siinä syöttö.
Hyvä torjunta.
Joukkue on hyvin kurinalainen.
Heidän oma asenteensa on niin kova.
Joukkue on äärimmäisen kurinalainen.
Hetken aikaa on jo pelattu.
Käy hakemassa vielä pallon.
Luunkova pakki.
Alkuvaikeus.
Voimaa.
On parempi kuin monilla muilla.
Ei varmaan.
Ties vaikka tänään.
Valmentaja.
Kärkikaksikko.
Kovasti.
Kyll' nää pystyy voittaa.
Vääränlainen.
Kerta kaikkiaan.

Pokeria

Pelasimme pokeria jätkäin kesken.
Muuan saapui luoksemme.
Hei mitä pelaatte? kysyi.
Pokeria, vastasi yksi meistä.
Pokeria, kurtisti kulmiaan saapunut.
Hymähti ja häipyi.
Jatkoimme peliämme.

Romahduksia

Aina muista lopettaa ajoissa.
Kävin pääsykokeissa ja luovutin.
Muista aina lopettaa ajoissa.
Menin teelle hienostokahvilaan ja kerroin siitä kaverilleni.
Muista aina lopettaminen ajoissa.
Hänen mielestään se oli ymmärrettävää ja kävelimme torille.
Lopettamisen tärkeyttä ei sovi unohtaa ajoissa.
Nauroimme kyltille ”varokaa lokkeja” ja lokki vei kaverini lakritsajäätelön.
Aina muista ajoissa, lopeta.
Hyppäsimme kuutoseen ja jatkoimme kohti kirpputoreja.
Ajoissa, muista aina lopettaa.
Lähdimme myöhemmin kukin tahollemme ja nautimme kesästä joka antoi itseään odottaa.
Lopeta, muista ajoissa.

Saatte sen, mistä luovutte

Te, hyvä lukija, olette nähneet sen vaivan, että olette istuutuneet siihen, ja suunnanneet silmämunanne näihin pariin riviin kirjaimia, vaan oletteko pettynyt, lukija, sillä eihän tässä ole kyse mistään muusta kuin illuusiosta, mutta jos olisitte lapsenuskoinen, näkisitte jokaisen hetken seikkailuna ja jokaisen onnistumisen voittona, mutta olette jo tylsä aikuinen, eikä teillä ole intressejä nähdä kuin kuivat maailman puolet, ei aikuisilla ole kivaa, ei teillä. hyvä lukija, teillä on äärimmäisen keskinkertaista, mutta ei sitä tarvitse häpeillä, selavii, sitä paitsi, pyhä keskinkertaisuus on varmaa voita leivän päälle, ja jos sallitte, pikkuporvareiden lepotuoli aidatulla takapihalla ja onkin kiinnitettävä huomiota tuonkaltaisuuksiin, virvelöintiin ja sen sellaiseen, niihin hetkiin kun puijaa koko ihmiskuntaa luullessaan hymynsä olevan aito, ja onhan se, tavallaan, vähän niin kuin vuoristoradassa, mutta on myönnettävä, eikö totta, ettei siinä ole enää samaa erinomaisuutta kuin nuorena ja notkeana, jolloin käpykin oli ravintola Rantagrillin sisäfilé ja ahvenruoho patéé sen kylkiäisenä, mutta älkää vain ottako tätä moitteena, sillä muuten olette, hyvä lukija, menettänyt ne rippeetkin leikkimielisyydestä ja voitte painua vaikka kuivalle valkoviinille siitä tuhlaamasta aikaanne hölönpölyyn.

Pae

Olin istunut tuntikausia itsekseni, kunnes havahduin. Joku pörrötti hiuksiani ja kutsui nimeltä. Mitä, kysyin.
Vatsassani kiersi erinäisiä pieneläimen raatoja ja olotila muuttui tajunnan palatessa yhä kehnommaksi. Joku jatkoi kiusoitteluani, kunnes äyskäisin ensimmäisen mieleeni tulleen haukkumasanan ja tuo joku perääntyi tuolinmitan tai kaksi. Sekavaa, ajattelin. Meri sisälläni komensi minua jatkamaan siitä, mihin olin jäänyt, mutta järki jankkasi toista. Nousin ja vetäydyin ahdistavaksi käyneestä seurapiiristäni. Mitä sinä nyt, kysyttiin. Luulisi sen olevan ihan sama vaikka menisin kuuhun. Ärsyttävää. Mikä saa asiakkaat selittämään että he ostavat kondomeja ”kaiken varalle” ja hanhenmaksaa ”koiralle”. Eihän se minulle kuulu ja vielä vähemmän kiinnostaa.
Patikoin Hakaniemeen ja suututin muutaman ohikulkijan väistämättömyydelläni. Katsoin maailmaa liian pitkällä valotuksella ja lamput paloivat kuvissani puhki, liikenne oli pitkä ja pehmeä viiva. En hahmottanut linjureiden hohtavia numeroita ja myöhästyin unohdettuani huitoa jonkun niistä pysähdyksiin. Herätin taksikuskin ja sain kyydin toiseen maailmaan. Siellä kaikkien kuuluu nukkua öisin ja lähteä töihin aamuisin. Olen hauki ahvenparvessa.
Kusen naapurin pensaikkoon ja vetäydyn kotooni. Se mitä sitten tapahtuu, ei kuulu eikä näy, joten häipykää siitä toljottamasta.

Pystymetsän korpisoturit

Palaan Suomen suurimman poikakoulun syviin riveihin kaikkien aikojen pisimmän loman jälkeen. On poikkeuksellista päästä irti tuosta laitoksesta kymmenen (10) vuorokauden ajaksi. Tämä ei tule toistumaan ennen kotiutumista lokakuussa. Silloin paluu kotiseutumille on lopullinen.
Minä en sano juuta enkä jaata tuosta paikasta. Siellä on monen miehen mentävä rako, jota minä en kyllä pakkopullaa pidempään paikkaa.
Nyt, kun nuoret ja vanhat kirmaavat kesälaitumille, on mieleni koetuksella. Keski-ikäisistä työjuhdista saan lohtuni, he eivät heltiä helteelläkään. Myös mitään tekemättömät vanhukset saavat kasvoni kireyden aavistuksen rennommaksi.
Toisinaan mietin, mikä saa maailman näin sekaisin. Valetta. En mieti.
Olisi kenties syytä.
Kaikessa keskinkertaisuudessaan harmaat ihmiset vaeltavat muka tärkeiden toimiensa ajamina paikoista a paikkoihin b. Niin ovat Newton ja muutama muu viisas kaveri päättäneet maailman toimivan. Jos liike lakkaa, ei ole mitään. Ja sen takia juoksemme kulkuneuvoissa ja niiden perään. Miehet ja naiset. Kulkuneuvoissa ja toistensa perään.
Pahus, en ymmärrä mistään mitään. Joku muu kenties tajuaa, mutta kuka ymmärtää?
Ne mitään tekemättömät vanhukset, tietysti.

Maailman paras seikkailu, osa 2

Tehtyään muutamia epäonnistuneita toimenpiteitä, harkitsi tohtori vaihtavansa alaa. New Burblankin kaduilla ei totta vie ole helppo suoriutua sekalaisista leikkaustoimenpiteistä, sen voin taata. Mutta tuollaiset rutiininomaiset tapaukset, voivoi, kyllä niistä olisi selvittävä, vaikka silmät ummessa.
Perkele, minähän olen sokea! karjaisi tohtori tässä vaiheessa ohikulkijoiden kriittistä keskustelua. Enhän minä näe, ei minulla ole näköä, minulla on kaksi sokeaa silmää päässäni, raivostui kalpeaksi kavahtanut mies. Enhän minä voi suorittaa leikkaustoimenpiteitä, kun minulla on vain sappikauha ja sidelangankuljetin! Mitä te siinä nälvitte! Minä yritän parhaani mukaan tässä auttaa, mutta te vain ajattelette itseänne, paskiaiset. Kyllä minä osaan solmia lihaskudokset kerroksittain, osaan katguttiompeleet, tietysti osaan! Te haaskalinnut häipykää siitä häiritsemästä työni tekoa.
Sillä hetkellä laukkasi tohtorin ohitse neljän orin vetämät hevosvankkurit. Nuoren, viriilin hevosen voimalla ne kiisivät vain muutaman tuuman päästä tohtoria ja hänen maassa makaavaa potilastaan. Tohtorin suu jää roikkumaan hevosten jo kiitäessä kohti näkymätöntä, loittonevaa pakopistettä. Hitaasti kuin ensilumi, laskeutui pöly takaisin kadulle, jonka nyt täytti hiljaisuus.

Maailman paras seikkailu, osa 1

Limaisessa viidakossa joitakin hetkiä tarvottuaan, totesi kuningas päässeensä pälkähästä. Kyseessä oli yksittäinen konflikti, sellainen, joita jokaiselle itseään kunnioittavalle diktaattorille toisinaan sattuu. Inhimillinen kömmähdys. Olisin kuitenkin tarvinnut hyppysellisen enemmän malttia, kuningas puuskahti hengityksensä jo tasaantuessa. Juokseminen, jota hän sanalla sanoen halveksui kaikista liikkumisen muodoista, todisti hänessä taas erään heikon puolen. Häivähdys tuohtumuksesta käväisi hänen itsevarmassa katseessaan ja kuningas ounasteli menettävänsä jotakin elintärkeää.
Vanhuus on heikkojen keksimä veruke heidän passivoitumisellensa. Minä otan sen vastaan kuin kallion jyrkänne ottaa Atlantin aallot, periksi antamattomana, silmää väräyttämättä.
Pulssi sykki korvissa, kun kuningas kuukahti hämärän peittämään aluskasvillisuuteen, kaikkien trooppisten, yhä kohoavien ja kovakaarnaisten puulajien jalkoihin. Voi kun Minulla nyt vain olisi autoni: sen suurjännitekaapelit, akkumulaattori, polttoainepumppu ja kaikki voimakkaan jakopään hammaspyörien hammasvälykset. Minä kyllä osaan paikata vesipumpussa esiintyvät vuodot.
Kirjavanväriset sammakot ja tuhatjalkaiset kiipeilivät kuninkaan vain epäsäännöllisesti kohoilevalla rintakummulla, sen jälkeen home ja kasvillisuus päällystivät hänen raajansa ja lopulta vain ne, jotka tiesivät kuninkaan ruhon sijainnin, saattoivat erottaa miten hänen päänsä imaisi viimeisen hengenvedon nahkeaa ilmaa. Kuningas on kuollut.

Aikuistumisriitti

Sisään hengitä.
Nuorenet vuosia.
Vuodatat puheet.
Suoritat selätyksen.
Annat annettavan.
Suostuttelet mukaan.
Saivartelet vanhemmille.
Sinuttelet kirkossakävijöitä.
Kuuntelet narskuntaa.
Syöksyt paikoissa.
Vedätät sopimuksenlaatijaa.
Kuljet ypöyksin.
Kadehdit kiireitä.
Kompastut kulmakiviin.
Valehtelet vaimolle.
Taistelet tavanomaisesti.
Terästät juhlajuomia.
Aristat alastomuutta.
Ulostat seurapiireissä.
Kiipeät kalliolle.
Leikkaat hääkuvan.
Rukoilet rapakossa.
Makaat mukisematta.
Ostat osakkeita.
Nimittelet toimitusjohtajaa.
Kellahdat helposti.
Niistät huonosti.
Lepäät liikaa.
Kävelet harvoin.
Tukahdutat kaipuun.
Vaellat syyttä.
Lupaat vannomatta.
Sijaat vuoteita.
Suivaannut keskinkertaisesti.
Kaivat maanmadot.
Löydät tekosyitä.
Lakaiset armotta.
Vavahdat kyynisyyttäsi.
Ilmiannat toverit.
Lauot turhaan.
Etäännyt kotiseuduiltasi.
Kumarrat mammonaa.
Unohdat eläintarhat.
Silppuat sipulin.
Rakennat epätoivon.
Kilpailet kujilla.
Sauvot lamaantumatta.
Erität epätoivoa.
Niksahdat helppoihin.
Löylytät uhoten.
Öljyät saranat.
Ilmoitat myöhässä.
Olet rehvakas.
Kuittaat väärin.
Neuvot katkerana.
Saat anteeksi.
Ulos hengitä.

Ei tippaakaan mediaseksikkyyttä

Tarraan runousoppiin ja alan paukuttaa. Semiotiikka, merkkien tutkimus, Umberto Eco. Trokee, painottomat, painolliset tavut. Nousevat, laskevat loput.
Luulen oppineeni jotain ja köristelen nesteelle ostamaan nakkeja. Näen pari tuttua, lapsuuden naapurintytön. Ei ole muuttunut. Minä en ole niitä tyyppejä, jotka ostavat nakkeja. Tämä käsky tulikin ylemmältä taholta, enkä koskaan kieltäydy noudattamasta minua isokokoisempien kavereiden käskyjä.
Syömme nakit hyvällä halulla, emmekä keksi mitään muuta. Päivä on turha ja heitän kaverini bileisiin. Sillä on mukana keltainen jaffa ja sininen sprite. Niillä se juhlistaa suomenruotsalaisuutta. Kiertelen autolla hetken ja päädyn merenrantaan. Taidan olla jokseenkin pettynyt asioiden laitaan, kun teen tuollaista. Alkaa sataa. Se haittaa, linssini ovat pisaroita täynnä. Ei niitä kannata pyyhkiä. Näen vaivalloisen sateenkaaren. Myös koiran ja sen ulkoiluttajan. Olen romantisoinut tullisaaressa niin monet kerrat, ettei sillä nyt ole mitään annettavaa. Se on arkinen ja pieni. Ensi kerralla, kenties, ensi kerralla.

Viestin kolme painopistettä

Viestin kolme painopistettä ovat konteksti, lähettäjä ja vastaanottaja.
Keksin sijaistoimintoja: SYÖN suklaata, JUON kahvia, KIRJOITAN tekstiä.
Olematta olemisen vaikeus piilee kategorisessa imperatiivissa: ole!

Suoritan erinäisiä sielunvaelluksia ja huomaan olevani vanha, rämä kompassi.

Minua ei hyväksytty elokuva-alalle 19-vuotiaana.

Peilaan itseäni kahvin mustalla pinnalla, maitokahveilijat eivät ansaitse sitä iloa.
Naapurinlapset hyppivät valtavalla takapihatrampoliinilla tasajalkaa tasatahdissa.
Suon itselleni vapaapäivän, jo kolmas tällä viikolla.
Loppuviikon illat olen varannut sosiaalisiin kontakteihin ollakseni poliittisesti korrekti urbaanissa solidaarisuuden esiintymässä nimeltä kallio.
Missä välissä luen Auli Viikarin minulle laatimaa runousoppia?
Huomenna?

Kuvittelin löytäneeni oikeita piuhoja, mutta virtapiiri meni poikki jossain kohdin. Lamppu ei syttynyt(kään).

Jatkan.

Tuulee. Tulee. Tulukee. Tulloo. Talloo. Fallos. Oloneuvos. Koskenkorva. Lapsenmieli. Pelit ja vehkeet. Ei-juu-vaarinhousut. Isoisät. Isotädit. Mummot. Muumiot. Egypti. Afrikantähti. Avaruus. Avaruusseikkailu. Fileas Fogg. Maailman ympäri 80:ssä päivässä. Lapsuus. Lapsus. Kapseli. Dinsko. Ruotsi. Alemmuuskompleksi. Vähättely. Palloharha. Tylsistyminen. Realisointi. Markkinatalous. Kaarina. Laivat satamassa. Yksinäisyys. Keskenkasvuisuus. Vähäpätöisyys. Kiljava. Kulovalkea. Talvi. Kesä. Heinä. Elo. Ranne. Jännetuppi. Väsymys. Herätys. Ylös punkasta. Potku. Hyppy. Laskeutuminen. Väärinymmärrys. 4. Häpeä. Koulukiusaus. Janssonin kiusaus. Vanhat vitsit. Vanhat kalsarit. Pyykkinaru. Itku pitkästä ilosta. Haava. Nilkutus. Asfalttiekseema. Kipu. Suru. Lohdutus. Syli. Onni. Lepo. Hampaidenpesu. Keskeneräisyys. Kitkeryys. Halpa ruoka. Opiskelijaelämä. Uupumus. Laskut. Nousut. Norsut. Intia. Kaukomatkat. Huijarit. Hawaii. Simpukat. Öljy. Olut. Tissibaarit. Tanssilattia. Kaverit. Toverit. Lenin. Uusnousukkaat. Petos. Peto. Olotila. Talitiainen. Tintin seikkailut. Milou. Se koira. Naapurin koira. Piski. Hurtta. Hulttio. Hulttiopojat. Jälki-istunto.

Lopetan.