Laiha Flow

Tulipas tartuttua, niin tuttua, tilaisuuteen toverin pirteän puhelinäänen johdattelemana:
– Hei mies, täällä on hyvä flow, laita kakskyt-neljä euroo ja oot ines, tääl on kaikki, siis kaikki ja hyvä flow.
– Ahaa, ahaa, tuun kyllä mutta olen nyt poikki, nukun päiväunet ja oon siellä.
Ja niin sitten kotvasen kuluttua laahustan jo valmiiksi puolivedossa kuudennelle linjalle. Joudun kiertämään koko korttelin, sillä sisäänpääsy on yllättäen oikeiston puolella. Kiroamme sitä yhdessä punahiuksisen ruotsalaisen kanssa.
– Byrokraattista! hän huudahtaa.
– Älyöntä! myötäilen.
Genre vastaa mielikuvaani: uus-muodikkaita muka-jazz diggareita, jotka kuuntelevat energyä, jos radio sille taajudelle on jäänyt. Keski-ikä kolkyt ja kaikki viimeisen päälle pukeutuneita. Silmä lepää. Kitkerän katkera on hinnasto, ei mulla ole kummoisia tuloja, vielä. Miksi tulinkaan?
Five Corners Quintet on vakuuttava. Ihmiset ympärillä eivät keskity hyvään bee-poppiin vaan diesel-kojun höyhen-siipiin. Menen lähemmäs lavaa ja heilun kvintetin tahtiin. Ovatpa taitavia ja oikeita jazzareita kömpelöine välispiikkeine.
Sitten tulee tovereitteni odottama José Gonzalez. Voi itku. Ymmärrän kyllä jossain määrin, mutta sittenkin, samasta muotista koko ukon tuotanto. F mai seiskaa paukuttava kitaraansa sulkeutunut mies voi olla naisten ja parin skandinaavikestofanimiehen mieleen, mutta minä tylsistyn. Koko keikka on illan vikaa biisiä, unista ambientia. Aina kun biisi tuntuu lähtevän käyntiin tyyppi pamauttaa viimeisen soinnun. Rämps, ja pahoitan mieleni kerta toisensa jälkeen. Lavalla on kolmen kopla: José, kaljupäinen perkussionisti ja aasialaisperäinen nainen, jonka tehtävänä on lyödä tahdin ykkösiä reiteensä. Toisinaan kaikki kolme laulavat, mikä yksinkertaistaa musiikkia entisestään. Olen pettynyt. Hyvää yötä sunnuntai, lähden nukkumaan keikan jälkeen kello yhdeksän ja kymmenen välillä. Tervemenoa flow.