T-1

Kiukettilimme eilen ja toissa päivänä melko paljon. Riita alkoi siitä, kun vaadin puolisoani olemaan tulevaisuudessa rehellinen. Halusin, että historian kirjoihin jäävät oikeat sanat, oikeat lauseet. Tämä "keskustelu" leihati hetkessä ilmiliekkeihin. Alan tajuta, että luultavasti hän ei koskaan tule kertomaan koko totuutta kenellekään. Itse olen toisessa ääripäässä. Kerron vähän sinne-tänne kaikenlaista, hölmösti toivoen, että petaan itselleni parempaa tulevaa. Luulen, että molemmilla on pallo vähän hukassa. Kaksi rikkinäistä, pelokasta, toisilleen mököttävää hahmoa odottaa oven edessä. Sen oven, joka tulee avata huomenna ja kummalakaan ei ole varsinaistsa käsitystä, mitä sen takana odottaa.

Olimme luodut toisillemme, näin ajattelimme. Olimme toistemme vastakohdat, mutta siksi tunsimmekin vetoa kuin magneetit. Ilmeisesti aika monia oli kertoja, jolloin olisimme voineet huomata toisistamme varsin erillaisia piirteitä. Näin jälkeen päin ajatellen aika monet asiat jäivät oikealla ajalla selvittämättä. Toisaalta kaikki ne ihanat hetket ja muistot nollasivat noita varjokylkiä. Sovimme toisillemme, mutta luultavasti ne terävimmät nurkat jäivät sitten hiertämään kumpaakin osapuolta omalla tahollaan.

Meistä piti tulla ne kaksi vanhusta, jotka hymyillen kävelevät hitaasti käsi-kädessä pitkin puistotietä. Haa! Eivätkös kaikki naimisiinmenijät ajattele juurikin näin? Saavutimme vuosiemme aikana paljon. Löysimme toistemme syvimmät salasyöverit ja sen kaiken tullessa pinnalle, veden pinta ei ollutkaan enää niin kimaltelevan puhdas. Ei siinä, kaikilla on omat murheensa, hyvät ja huonot puolensa. Kyse taitaa olla siitä, miten ne kuona-aineet saadaan aika ajoin pintaan ja huuhdeltua puhtaat vedet tilalle. No, me taisimme käydä viimeisen vuoden aikana vähän liian syvällä pohjassa tutkimassa. On varmasti niitäkin pareja, jotka selviytyvät tuosta sukellusretkestä. Meidän tapauksemme, emme tulleet toimeen sen kaiken ruonan kanssa. Päästyämme takaisin pinnalle, kumpikaan ei ollut enää entisensä. Hetkeksi olimme täysin muuttuneet. Ja kumpikaan ei kestänyt enää sitä muuttunutta puolisoaan.

Nähdessäni äitejä työmtelemässä vaunujansa, jotain liikahtaa sisälläni. Olen haikea, iloinen ja surullinen yhtä aikaa. Meilläkin oli tuo onni. Tuo väsymys, tuo missio. Nyt meillä on erilainen missio ja tätä tehtävää suoritamme eri leireissä. Emme ole enää samassa miehistössä, emme ainakaan samassa ketjussa. Käymme vuorotellen tekemässä oman osamme kuten parhaaksi näemme. Molemmat olemme väsynyneitä, oikeastaan aika puhki. Tämä prosessi on vienyt todella paljon energiaa. Lapset ovat rakkaita ja auttavat tietoisesti ja epätietoisesti, Haluamme onneksi molemmat heille turvaa, rauhaa ja rakkautta. Ja minä todella toivon, että tässä maailmassa nuo puitteet on mahdollista luoda! Sodan varjo siintää jossain nurkan takana, Se hajottaa päätä vielä tämän kaiken lisäksi. Mutta me selviämme. Jotain hyvää odottaa sen edessämme olevan oven takana. Olen varma siitä. Huomiseen.

T-7

Se päivä lähestyy. On jäänyt viikko siihen, kun meidän pitäisi erota virallisesti. 

Miltä nyt tuntuu? Eilen olin varmana ja hyvillä mielin. Homma liikkuu eteenpäin, olen ok muutoksen kanssa. En kaipaa vanhaa ja osaan arvostaa itseäni. Tänään on pilvisempää, ei ole niin sanotusti minun päiväni. Olo on haikea. Edelleen tunteet käyvät ylös ja alas, vähän kuten soittolistat Spotifyssa. Välillä tulee niitä biisejä, jossa kaiken sanotaan olevan ohi. Jompi kumpi on päättänyt lopettaa suhteen. Että tähän on tultu ja että ero on välttämätön. Ja niinhän se onkin. A sanoi, että hän tuntee olonsa mahdottomaksi jatkaa yhdessä. Uskon, toivon ja luotan, että olemme matkalla parempaan suuntaan. Saamme vihdoin tehdä asioita omana itsenämme.

Nyt pääsemme asian ytimeen. Olen joutunut kelaamaan paljon sitä, että mitä tahdon, kuka olen ja mihin kuulun. Olen töissä liian intiimi ja kotona liian formaali. Tavallaan on päässyt käymään niin, että kaikkien ollessa kotona, koti on muuttunut tavallaan työpaikaksi. Ja työkavereista on tullut perheenjäseniä, joille kikukuttelen, juoruan, iloitsen ja olen ehkä liiankin oma itseni. Roolit ovat kääntyneet päälaelleen.

Yritän etsiä niitä oikeita ratkaisuja. Etsin uutta kotia. Etsin uusia tuulia töihin. Tavallaan mieletöntä pyöräyttää niin monta nurkkakiveä toisin päin, mutta tämä johtuu kaiketi luonteestani. Olen aina ollut kaikki tai ei mitään-tyyppiä. Ota tai jätä. Se tekee välillä oman ja muiden elämäni haastavaksi. Tähtään siihen, että uusi arki on toimivaa (tosin se toimii tälläkin hetkellä hämmästyttävän hyvin, jos aikuistenvälistä rakkautta ei oteta huomioon). Firmamme pyörii, mutta me molemmat olemme kärsijän roolissa. Sen takia tähtäämme eroon ja muutokseen.

Uusi arki sisältää siis sen kaiken, mitä eroissa yleensäkin. Vuorot, kaksi kotia ja jaetun vanhemmuuden sietämättömän kevyyden. Tavallaan siitä kehkeytyykin juuri se kaikki-tai-ei-mitään-kuvio. Eli joko on oma vuoro tai sitten on niin sanottu vapaavuoro. En ihan vielä osaa hahmottaa, mitä seuraavan oven takana pilkottaa. Mutta kuten aina, muutoksen tehtyä on vain kasapäin käytännön tilanteita, joita tulee alkaa ratkoa. Loputon lista uusia asioita, jotka täytyy vaan ottaa haltuun ja alkaa pyörittää uutta arkea. Olemme jo ottaneet näitä askelia (hakemukset virastoihin ja pankkiin) ja pian alkaa sitten rytistä. Toivon tässä kohtaa meille rauhallista eroa ja sovinnolista jatkoa. Kuulemiin.

T-13

 Viralliseen eroon on nyt jäänyt vajaa kaksi viikkoa.

Olemme kasvattaneet melko paksut muurit välillemme. Olemme jopa jollain tapaa hyväksyneet mitä tuleman pitää. Huomasin, että olemme viimeisen vuoden ajan liikkuneet omia polkujamme. Emme ole juuri vaihtaneet kuulumisia, lähinnä muodollisuuksia. Kaikki käytännönesineitäkin tuntuu olevan tuplana. Ne on luultavasti helppoa jakaa, vaikken juuri kaipaa mitään mukaani. Hän saa pitää vihreän, minä punaisen ja suuremman Bialettin.

Vaikeinta tulee olemaan muutto ja lastelle se uuden jaetun arjen juurruttaminen. Muutoksen lumipallo on jo laitettu vierimään. Nyt nähdään, kuinka suureksi se kasvaa ja minne se lopulta vierii.