Puoli vuotta myöhemmin

 Elän taas kerran muutoksen kourissa.

Olen asunnut omillani nyt noin puoli vuotta. Tilapäisratkaisu, josta tuli vielä puoleksi vuodeksi pysyvä ratkaisu. Pankki ei nimittäin anna tarpeeksi lainaa. Tämä on varmaan varsin tyypillistä, kun perhe jakautuu kahteen leiriin. Se harmittaa juuri nyt. Samoin lapsen pitkään jatkunut yskä, johon lääkäri ei sano juuta eikä jaata. Yusi yritys keskiviikkona.

Toinen uusi asia on ilonaihe. Uusi tyttöystävä E on saapunut. Aloimme tapailla jo oikeastaan heti eron jälkeen. Ei suunniteltua, vaan totaalisen hyvää tuuria vain. Tämä lisää arkeen todella paljon sävyjä! Olen kulkenut puolisen vuotta pää pilvissä ja olo on todella hyvä! Jännitän, miten tämä kaikki saadaan toimimaan ja mitä maailmalla on tällä kertaa taka taskussa meidän tarpeisiimme.

Tuntuu siltä kuin olisin aloittamassa taas jotain ihan uutta. En tiedä vielä, mitä tuleman pitää. Mutta jokin takaraivossa sanoo, että kohta tapahtuu paljon ja äkkiä. Tämä odottava tunnelma voi tietysti johtua maailmantilanteesta (sota naapurissa), kesän päättymisestä (mikä on ihan ok, kaunista ja oikeastaan lohdullistakin) tai epävakaasta ilmapiiristä työpaikalla ja maailman taloudessa.

Aika monet näistä asioista ovat sellaisia, joihin en voi itse vaikuttaa mitenkään. Voin toki miettiä uusia suunnitelmia, kysellä uusia tuulia työrintamalla ja laskeskella muita mahdollisuuksia asuntoasiaan. Mutta kuka tietää, mitä tuleman pitää?

Olen lähinnä ollut niin totaalisen lomalla koko kesän (mikä on sinäänsä täydellistä luksusta), että olen kenties menettänyt otetta arkisiin asioihin. Mutta pakko sanoa, että olen nauttinut täysin rinnoin kesän tuomista seikkailuista ja voin sanoa olevani valmis syksyyn, kävi miten kävi. Pitäkää miekat terävinä ja kahvipannu kuumana! Kuulemiin.

T-1

Kiukettilimme eilen ja toissa päivänä melko paljon. Riita alkoi siitä, kun vaadin puolisoani olemaan tulevaisuudessa rehellinen. Halusin, että historian kirjoihin jäävät oikeat sanat, oikeat lauseet. Tämä "keskustelu" leihati hetkessä ilmiliekkeihin. Alan tajuta, että luultavasti hän ei koskaan tule kertomaan koko totuutta kenellekään. Itse olen toisessa ääripäässä. Kerron vähän sinne-tänne kaikenlaista, hölmösti toivoen, että petaan itselleni parempaa tulevaa. Luulen, että molemmilla on pallo vähän hukassa. Kaksi rikkinäistä, pelokasta, toisilleen mököttävää hahmoa odottaa oven edessä. Sen oven, joka tulee avata huomenna ja kummalakaan ei ole varsinaistsa käsitystä, mitä sen takana odottaa.

Olimme luodut toisillemme, näin ajattelimme. Olimme toistemme vastakohdat, mutta siksi tunsimmekin vetoa kuin magneetit. Ilmeisesti aika monia oli kertoja, jolloin olisimme voineet huomata toisistamme varsin erillaisia piirteitä. Näin jälkeen päin ajatellen aika monet asiat jäivät oikealla ajalla selvittämättä. Toisaalta kaikki ne ihanat hetket ja muistot nollasivat noita varjokylkiä. Sovimme toisillemme, mutta luultavasti ne terävimmät nurkat jäivät sitten hiertämään kumpaakin osapuolta omalla tahollaan.

Meistä piti tulla ne kaksi vanhusta, jotka hymyillen kävelevät hitaasti käsi-kädessä pitkin puistotietä. Haa! Eivätkös kaikki naimisiinmenijät ajattele juurikin näin? Saavutimme vuosiemme aikana paljon. Löysimme toistemme syvimmät salasyöverit ja sen kaiken tullessa pinnalle, veden pinta ei ollutkaan enää niin kimaltelevan puhdas. Ei siinä, kaikilla on omat murheensa, hyvät ja huonot puolensa. Kyse taitaa olla siitä, miten ne kuona-aineet saadaan aika ajoin pintaan ja huuhdeltua puhtaat vedet tilalle. No, me taisimme käydä viimeisen vuoden aikana vähän liian syvällä pohjassa tutkimassa. On varmasti niitäkin pareja, jotka selviytyvät tuosta sukellusretkestä. Meidän tapauksemme, emme tulleet toimeen sen kaiken ruonan kanssa. Päästyämme takaisin pinnalle, kumpikaan ei ollut enää entisensä. Hetkeksi olimme täysin muuttuneet. Ja kumpikaan ei kestänyt enää sitä muuttunutta puolisoaan.

Nähdessäni äitejä työmtelemässä vaunujansa, jotain liikahtaa sisälläni. Olen haikea, iloinen ja surullinen yhtä aikaa. Meilläkin oli tuo onni. Tuo väsymys, tuo missio. Nyt meillä on erilainen missio ja tätä tehtävää suoritamme eri leireissä. Emme ole enää samassa miehistössä, emme ainakaan samassa ketjussa. Käymme vuorotellen tekemässä oman osamme kuten parhaaksi näemme. Molemmat olemme väsynyneitä, oikeastaan aika puhki. Tämä prosessi on vienyt todella paljon energiaa. Lapset ovat rakkaita ja auttavat tietoisesti ja epätietoisesti, Haluamme onneksi molemmat heille turvaa, rauhaa ja rakkautta. Ja minä todella toivon, että tässä maailmassa nuo puitteet on mahdollista luoda! Sodan varjo siintää jossain nurkan takana, Se hajottaa päätä vielä tämän kaiken lisäksi. Mutta me selviämme. Jotain hyvää odottaa sen edessämme olevan oven takana. Olen varma siitä. Huomiseen.

T-7

Se päivä lähestyy. On jäänyt viikko siihen, kun meidän pitäisi erota virallisesti. 

Miltä nyt tuntuu? Eilen olin varmana ja hyvillä mielin. Homma liikkuu eteenpäin, olen ok muutoksen kanssa. En kaipaa vanhaa ja osaan arvostaa itseäni. Tänään on pilvisempää, ei ole niin sanotusti minun päiväni. Olo on haikea. Edelleen tunteet käyvät ylös ja alas, vähän kuten soittolistat Spotifyssa. Välillä tulee niitä biisejä, jossa kaiken sanotaan olevan ohi. Jompi kumpi on päättänyt lopettaa suhteen. Että tähän on tultu ja että ero on välttämätön. Ja niinhän se onkin. A sanoi, että hän tuntee olonsa mahdottomaksi jatkaa yhdessä. Uskon, toivon ja luotan, että olemme matkalla parempaan suuntaan. Saamme vihdoin tehdä asioita omana itsenämme.

Nyt pääsemme asian ytimeen. Olen joutunut kelaamaan paljon sitä, että mitä tahdon, kuka olen ja mihin kuulun. Olen töissä liian intiimi ja kotona liian formaali. Tavallaan on päässyt käymään niin, että kaikkien ollessa kotona, koti on muuttunut tavallaan työpaikaksi. Ja työkavereista on tullut perheenjäseniä, joille kikukuttelen, juoruan, iloitsen ja olen ehkä liiankin oma itseni. Roolit ovat kääntyneet päälaelleen.

Yritän etsiä niitä oikeita ratkaisuja. Etsin uutta kotia. Etsin uusia tuulia töihin. Tavallaan mieletöntä pyöräyttää niin monta nurkkakiveä toisin päin, mutta tämä johtuu kaiketi luonteestani. Olen aina ollut kaikki tai ei mitään-tyyppiä. Ota tai jätä. Se tekee välillä oman ja muiden elämäni haastavaksi. Tähtään siihen, että uusi arki on toimivaa (tosin se toimii tälläkin hetkellä hämmästyttävän hyvin, jos aikuistenvälistä rakkautta ei oteta huomioon). Firmamme pyörii, mutta me molemmat olemme kärsijän roolissa. Sen takia tähtäämme eroon ja muutokseen.

Uusi arki sisältää siis sen kaiken, mitä eroissa yleensäkin. Vuorot, kaksi kotia ja jaetun vanhemmuuden sietämättömän kevyyden. Tavallaan siitä kehkeytyykin juuri se kaikki-tai-ei-mitään-kuvio. Eli joko on oma vuoro tai sitten on niin sanottu vapaavuoro. En ihan vielä osaa hahmottaa, mitä seuraavan oven takana pilkottaa. Mutta kuten aina, muutoksen tehtyä on vain kasapäin käytännön tilanteita, joita tulee alkaa ratkoa. Loputon lista uusia asioita, jotka täytyy vaan ottaa haltuun ja alkaa pyörittää uutta arkea. Olemme jo ottaneet näitä askelia (hakemukset virastoihin ja pankkiin) ja pian alkaa sitten rytistä. Toivon tässä kohtaa meille rauhallista eroa ja sovinnolista jatkoa. Kuulemiin.

T-13

 Viralliseen eroon on nyt jäänyt vajaa kaksi viikkoa.

Olemme kasvattaneet melko paksut muurit välillemme. Olemme jopa jollain tapaa hyväksyneet mitä tuleman pitää. Huomasin, että olemme viimeisen vuoden ajan liikkuneet omia polkujamme. Emme ole juuri vaihtaneet kuulumisia, lähinnä muodollisuuksia. Kaikki käytännönesineitäkin tuntuu olevan tuplana. Ne on luultavasti helppoa jakaa, vaikken juuri kaipaa mitään mukaani. Hän saa pitää vihreän, minä punaisen ja suuremman Bialettin.

Vaikeinta tulee olemaan muutto ja lastelle se uuden jaetun arjen juurruttaminen. Muutoksen lumipallo on jo laitettu vierimään. Nyt nähdään, kuinka suureksi se kasvaa ja minne se lopulta vierii.

Ilman sinua (tammikuu 2024)

Rakkautemme hajosi. Se meni rikki. Paloi karrelle. Kuivui ja näivettyi kuin leikkokukat vaasiin.

Yritän tottua ajatukseen. En pelkää. En feidaa. En kelaa. En pelkää olla yksin. En pelkää syvää päätyä.

Suojat tippuvat, sanat hiljenevät. Väistelen loukkauksiasi, en anna niiden osua. En ota niitä vastaan, en vastaa niihin. Yritän hymyillä, yritän pysyä tyynenä, vakaana.

Olen cooli, kun kävelet ohitseni. Olemme tulossa ympyrämme loppuun. Ympyrämme, joka kesti viisitoista vuotta. Se on paljon, mutta ei liikaa.

Harjoittelen elämää ilman sinua. Sinua, jota rakastin. Sinua, jota kaipasin. Sinua, joka loit maailmani.

Uusi horisonttini siintää edessä. Siellä ei ole sinua.

Luon itseni, nahkani, naamani, minäni uudelleen. Löydän polkuni, uuden suuntani, jota tallon eteenpäin. Yhä uudestaan eteenpäin, katsomatta taaksepäin. Edessä oottaa jotain paljon parempaa. Joku, jota en vielä tunne, siellä jossain minua odottaa. Enkä osaa haluta enää muuta itselleni parempaa.

Tammikuu 2024

 Haluanko olla onneton koko loppuelämäni?

En tiedä vielä, kumpi on parempi: yrittää pelastaa tämä tilanne vai hyväksyä faktat ja liikkua eteenpäin uuteen, tuntemattomaan.

Tunteeni käyvät ylös-alas kuin vuoristoradassa. Joko ollaan parhaita kavereita tai sitten tekee mieli vain huutaa ja syyttää. Olo on toisinaan niin epäoikeudenmukainen. Miksi minä? Tiedän tehneeni virheitä. Olisko tämän kaiken voinut välttää vuosia sitten? Tuskin. Ja ainahan kyseessä on kahden kauppa.

Yritän päästä eroon itsesäälistä ja olla sortumatta katkeruuteen. Olen tsempannut todella paljon itseni ja lasten vuoksi. Ja minua on tuettu kyllä. Tiedän, etten putoa tyhjän päälle. Pelkään silti seuraavaa askelta enemmän kuin ruttoa. Välillä mieleni ailahtaa ja tunnen että olen valmis liikkumaan yksin uuteen, tuntemattomaan. Minua hirvittää, että olen epäonnistunut. Minä tunnen häpeää ja oloni  riittämättömäksi.

Minun on päästävä ulos. En saa olla vain happamana (yksinhuoltajan?) arkikierteessä. Olen tehnyt niin paljon hänen, itseni ja perheeni vuoksi. On käsittämätöntä, että saan vastaan niin minimaalisen vähän.

Luulen, että ratkaisu ei ole enää kaukana. Ja se pelottaa.