Kävin elokuvissa.
Ohjelmistossa oli tällä kertaa Lars Von Trierin Nympfomaanin toinen osa. Se oli häkellyttävä. Astuin ulos elokuvateatterista. Kävelin portaat alakertaan. Olin kauppakeskuksessa, jossa oli värikästä ja valoisaa. Ihmiset kävelivät vastaan. Jokapuolella oli lilanvärisiä neonvaloja. Korviin kantautui kummalisen hyväntuulista ja tunnelmaa luovaa musiikkia. Hajaannuimme ystäviemme kanssa. Me jatkoimme kävellen kotia kohti. Ulkona oli tähtitaivas. Täydellisen tummansininen kirkas taivas ja siellä muutama vielä kirkkaampi tähti. Posket kylmettyivät matkan myötä, mutta askel kulki. Päädyimme kotiportille melkein liian nopeasti. Ihmettelin, joko olemme kotona? Avain porttiin ja portti auki. Ihmettelin säteileviä lumikinoksia. Katsoin vielä kerran synkkää, kuninkaallisen sinistä taivasta. Siinä oli jotain mystistä, jotain rauhoittavaa. Ave oli jo alaovella. Kävelin perässä ovelle. Avain oveen ja ovi auki.
Teevesi kiehumaan. Läppäri auki. Blogger auki ja tämä teksti tähän.
Nousen pystyyn ja laitan teetä.
-
-
-
-
Arkiset asiat ilmestyvät maailmaan esine esineeltä. En haluaisi päästää irti tästä tunnelmasta, en ihan vielä. Haluan kietoutua elokuvan luomaan lumoon. Harja - mitä sekin tekee WC:ssä? Peili. Minä.
Ei, ei vielä. Haluan olla siinä mysteerissä, elokuvan luomassa harhassa siitä, että maailmalla on järjestys. Se euforian tunne siitä, että kaikki on merkityksellistä ja läpimietittyä.
En halua vajota jokapäväisyyteen. Tunteeseen, että kaikki on satunnaista. Piru vie toivoisin, että kaikki on nimenomaan ei-satunnaista. Toivoisin, että kaikki on järjestetlyä.
"Nyt on se kohtaus, jossa minulle tulee puhelu, jossa minulle tarjotaan töitä". Nyt hymy leviää kasvoilleni. Nyt ymmärrän, että näinhän tämän kaiken pitikin mennä. Tällä kaikella odottamisella, etsimisellä ja turhautumisella olikin joku tarkoitus.
Huokaan kuuluvasti.
Olen pudottanut itseni siitä elokuvan maailmasta.
Olen vienyt itseni takaisin arkeen.
