Kamerapuhelu

Eno soitti. Se oli vaivoin jaksanut odottaan paluupäivääni, sillä halusi kertoa jostain "nippeleistä". No nippelithän olivat sitten ammattijärjestelmäkamera ja laatulinssejä koko rahalla. Se sauhusi niistä kuin lapsi, joka oli päässyt karkkikauppaan. Entinen minäni olisi sauhunnut mukana. Nykyinen minäni en jaksanut. 
Vastaavanlaisia puheluita tulee aika ajoin, ja tiedän varsin hyvin, mihin ne johtavat. Tähän mennessä jokainen myötämielinen lause on vienyt enoa ja itseäni kohti uusia ostoksia. Ja niitä seuraavia ostoksia.

"Olihan tää hyvin tehty, eikö vaan?".

En jaksanut vastata, että piruako se minulle kuuluu.

"Joo, ihan hyvin," vastasin sille.

"Annoin muuten sen vanhan kameran siskontytölle joululahjaksi."

Mitä hittoa! Olin ajatellut, ettei se ikinä luopuisi yhdestäkään omasta tavarastaan, saati antaisi niitä lahjoiksi pitkin kyliä.

"Joo, aattelin, että tätä rojua on kertynyt jo muutenkin niin paljon."

Vihlaisiko? Ei vihlannut. Olin etsinyt eräälle lahjaksi jotain samantapaista koko lauantaiaamun tuloksetta. Ja nyt tuo antaa kolmen sadan euron kameran tuosta vaan jollekin pikkutytölle.

"No sehän tärkeää, että lapsi saa kuvata," vastasin.

Enolta viimeinen lause meni ohi. Se jatkoi höpinöitään vielä vartin verran, kunnes keksin muuta tekemistä.

Jäin hämmentyneenä istumaan sohvalle. Ennen olisin kai ollut täysin hermona vastaavan puhelun jälkeen. Nyt ei tuntunut missään. Ja se tuntui hyvältä.

Kuu kotona

Taivaalla mollottaa kuu.

Miksei kukaan tuu?

Täällä Tallinnassa,

hiljaista kuin haudassa.

Kävin tänään kaupassa,

isän kanssa

Hyllyillä oli ruokia,

juomia, kotimaisia

Mikä on se koti ylipäätään–

onko se rakas, se kulta

kainalossa, vierellä

vai lattialla pyörivä multa

Mietin myös kotia,

- sitä paikkaa, jossa asut -

miten se voi olla komia,

mutta myös vähän kellastunut

Olen harmaissa verkkareissa

ja pappaneuleessa kotona

Mietin,

onko tämä vankila

vai kotipaikka turvaisa?

Naistani kaipaan

syliin lämpimään

kummalliseen päivään

koti-ikävään, vaivaan

Osui tähän saumaan
aamos ja mikko, ihanvaan

kysyivät omia kuulumisiaan

että elossako ollaan

Pikapostaus

Sunnuntaiaamut ovat leppoisia.
Koin juuri hyvän ja tasapainoisen hetken, kun väänsin radion auki, laiton munat pannulle ja päätin juoda kahvin take away-kahvina kaupungille kävellessä.
Eilen oli päivä, jolloin:
-Ave lähti Riian kautta Berliiniin
-pelasin pleikkari kolmosella urheilupelejä Itin ja Jamesin kanssa
-pelasimme myös Andrus Kivirähkin Ussimängua (=matopeli, hahaa! Eikun se onkin käärmepeli)
-sain tietoa toiminimen aloittamisesta (helppoa kuin heinänteko!)
-join kolme-neljä tölkkiä tosi halpaa kaljaa, jonka alkuperämaa on tuntematon
Tänään on se päivä, kun:
-tapaan kahta eri Vernaa
-tutkin lisää toiminimi-asiaa
-lähdenkin tästä haistelemaan sitä saapunutta syksyä

Töi-tä

Tulin tänään Suomesta. Lähdin aikaisella aamulaivalla sen takia, että saisin isältäni kyydin satamaan. Hän unohti kulkulupansa ja teimme U-käännöksen melko pian kotoa startin jälkeen. Sitä kulkulupaa ei sitten löytynytkään kotoa ja isä alkoi jo vähän huolestua. "Think, think, think!" hän sanoi. Sitten se juolahti mieleen. Oli kuulemma unohtunut pesulaan. Sieltä oli soitettukin. Matka saattoi alkaa, taas.

Pääsin tästä huolimatta satamaan ja ajoissa katamaraaniin, joka rytkytti syksyisen merenkäynnin takia. Sisällä laivassa oli hiljaista. Lähinnä nuoria naisia, yksi kuvausryhmä ja pari japanilaista, jotka nukahtivat heti laivan lähdettyä.

Tallinnassa vastassa oli suht siisti koti ja höyryävä hengitys. Syksy tulee vääjäämättä. Tiskasin, järjestelin ja lähdin lounaalle Aven työpaikalle. Monet ex-kolleegat moikkalivat ruokalassa. Jäin miettimään, mikä meni pieleen? Miksi en ole täällä töissä?

Olen kirjoittanut aiheesta aika tarkkaan viisi vuotta sitten.

"Olen tunnetusti laiska työntekijä," alkaa artikkelini. Kuvailen tekstissä kaikki paheeni ja sen, miten en oikeastaan koskaan ole hakenut taikka päässyt oikeisiin töihin. Tällä tarkoitan perinteistä työhakemus sisään, kutsu haastatteluun ja mahdollinen paikansaanti-prosessiin. Minulle on aina soitettu. Ja minua on kysytty. Mutta tämän täytyikin loppua jossain vaiheessa. Päätän viiden vuoden takaisen tekstini yhteenvetoon: "Laiskuus kitkeytyy pois, kun töissä on hauskaa. Tarkemmin ajateltuna olen kyllä ahkera, mutta vain asioissa joista todella olen kiinnostunut."

Tuo kuullostaa aika todelta edelleenkin. Nyt tuntuu siltä, että olen onneton pelinavaaja. Osaan puhua mustan valkoiseksi, kun homma on jo käynnissä. Mutta en vaan millään saa aloitettua töiden etsintää. En vaan saa.

P.S. Ennen blogin uudelleen löytämistä mulla oli paska fiilis. Nyt on ihan ookoo. Mitä tästä opimme? Keep it positive, stupid.

Erään koiran kesä

Mustat, puhtaat vaatteet hämärtävät olohuoneen, jossa tuoksuu puhdas pyykki. Kesä on nyt täällä, sitä ei voi enää kiistää. Kävimme torilla ostamassa laatikollisen mansikoita, heitin talviturkin jo kaksi viikkoa sitten Narvassa ja pitkät farkut tuntuvat vierailta vasten paljasta säärtä.
"Onpas sulla karvaiset jalat!" totesi Erika Laajasalon School's Off-kesäjuhlissa. Kysyin meneekö serkku tokalle vai kolmannelle luokalle ja sain hiukan epäuskoisen vastauksen: "Antti! Vitoselle!". Olenkohan tulossa vanhaksi?
Joka tapuksessa viihdyin näiden heppa- ja saunahullujen sukulaisten seurassa oikein hyvin. Tuleva kesä on töistä vapaa ja syksyn sadosta ei ole vielä mitään tietoa. Tavallaan jännää, osittain hiostavaa. Nyt annan kesän viedä mennessäni. Se on niin lämmin, lyhyt ja talveen nähden lohdullinen vuodenaika, että päivät tuleekin viettää pihalla kirmaten! Ihanaa.
P.S. Tämä on ensimmäinen ipad-bloggaus. Pienet on näppäimet.

Freelance vuosi 2013

Uusi vuosi on alkanut. Meillä se tarkoittaa kaappien järjestelyä, pesuhuoneen perinpohjaista putsausta, paistia uunissa ja uuden työviikon puolittaista alkua. Puolittaista sen vuoksi, että Ave menee töihin, minä en mene. Koska olen työtön. Vai olenko sittenkin vain pidemmällä lomalla?
Joka tapauksessa en ole enää opiskelija, koska valmistuin jo viime kesänä. Opisekelijakorttini meni umpeen joulukuun viimeisenä päivänä, joten sain ratsastaa jopa puoli vuotta ekstraa opiskelijan statuksella.
Mutta miltä näyttää uusi vuosi?
Toistaiseksi aika hiljaiselta. Freelancerin elämä riippuu todella siitä, mistä tuulet puhalatavat. Joskus töitä tulee oikealta ja vasemmalta, mutta tänään on tyyntä. 
En oikein tiedä oliko freelance tietoinen valinta vai sattuiko se vahingossa. Ennen tätä vapaatyöläisyyttä kutsuttiin muuten pätkätöiden tekemiseksi. Englanninkielinen vastine kuullostaa paljon hienommalta ja on varmaan siksi levinnyt myös Suomeen. Siinä on vallinnanvapauden saundi. Pitkä CV on meriitti, eikä suinkaan lyhytkestoisten työsuhteiden summa. Monet kollegani ovat tehneet töitä projektilähtöisesti jo vuosikausia. Oma ensimmäinen freelance-vuoteni tuntuu aika pitkältä, kun olen vasta nyt sen puolessa välissä. Kaikkein parasta siinä on ajankäytön vapaus ja projektien tuoma adrenaliini. Jos tänään ei huvita herätä aikaisin aamulla, ei ole pakko. Mutta huonointa ovat hiljaiset hetket. Mistä löytää töitä, kun kaikki kortit on käytetty eikä työkkäriin meno nappaa? Toinen huono puoli on se, että asioita on helppo lykätä huomiseen. Freelancerin täytyy olla  oma-aloitteinen ja motivoitunut piiskaamaan omia pakaroitaan. Omatunto on aika ailahteleva työnantaja, jos ei sitä käytä oikein. Lomia ei ole ollenkaan tai sitten voi ajatella olevansa koko ajan lomalla, tämä riippuu näkökulmasta ja töiden määrästä.

Freelancerin arkipäivää pellolla.