Kamerapuhelu

Eno soitti. Se oli vaivoin jaksanut odottaan paluupäivääni, sillä halusi kertoa jostain "nippeleistä". No nippelithän olivat sitten ammattijärjestelmäkamera ja laatulinssejä koko rahalla. Se sauhusi niistä kuin lapsi, joka oli päässyt karkkikauppaan. Entinen minäni olisi sauhunnut mukana. Nykyinen minäni en jaksanut. 
Vastaavanlaisia puheluita tulee aika ajoin, ja tiedän varsin hyvin, mihin ne johtavat. Tähän mennessä jokainen myötämielinen lause on vienyt enoa ja itseäni kohti uusia ostoksia. Ja niitä seuraavia ostoksia.

"Olihan tää hyvin tehty, eikö vaan?".

En jaksanut vastata, että piruako se minulle kuuluu.

"Joo, ihan hyvin," vastasin sille.

"Annoin muuten sen vanhan kameran siskontytölle joululahjaksi."

Mitä hittoa! Olin ajatellut, ettei se ikinä luopuisi yhdestäkään omasta tavarastaan, saati antaisi niitä lahjoiksi pitkin kyliä.

"Joo, aattelin, että tätä rojua on kertynyt jo muutenkin niin paljon."

Vihlaisiko? Ei vihlannut. Olin etsinyt eräälle lahjaksi jotain samantapaista koko lauantaiaamun tuloksetta. Ja nyt tuo antaa kolmen sadan euron kameran tuosta vaan jollekin pikkutytölle.

"No sehän tärkeää, että lapsi saa kuvata," vastasin.

Enolta viimeinen lause meni ohi. Se jatkoi höpinöitään vielä vartin verran, kunnes keksin muuta tekemistä.

Jäin hämmentyneenä istumaan sohvalle. Ennen olisin kai ollut täysin hermona vastaavan puhelun jälkeen. Nyt ei tuntunut missään. Ja se tuntui hyvältä.