Töi

Olen tunnetusti laiska työntekijä. 17-vuotiaana havahduin ilkkumiseen siitä etten ollut koskaan käynyt kunnollisissa kesätöissä. Lähdin heinäkuun alussa fillaroimaan Itä-Helsingin lähikauppoja.
-Anteeksi, saisinko tavata kauppiasta. Haluaisin kesätöitä. Kyllä, tälle kesälle.
Vastaanotto oli melko laihaa: täytä kaavake, paikat täynnä, oletko tosissasi?
Seuraavana kesänä mietin jo Linnanmäen popkornikojua, mutta minulla ei ollut hygieniapassia ja täytin hakemuksia kesäkuussa. Välissä hain myös torimyyjäksi Anteron Tori-tiimiin sekä lapiomieheksi Vantaalle. Mikään kylvämistäni siemenistä ei lähtenyt itämään.
Sitten muutin Viroon. Aloin tahkota erinäisissä kuvauksissa, myöhemmin ETV:llä ohjaamossa, sitten koulun teknisenä assarina ja muutaman keikan jälkeen vakinaisena apulaisohjaajana. Nyt tuntuu että erinäisistä freelance-tarjouksista on vaan vaikeampi kieltäytyä.
Kaikkein legendaarisimpana voidaan pitää uunituoretta palkkaerittelyäni. Se tuli Helsingin Sanomilta. Kirjoitin 600-merkkisen tekstin säätyttö Liis Lassista ja lopputulos oli retusoitu kahteen virkkeeseen. Olin äimänkäkenä, mutta nimi oli lihavoitu sanottaisiinko ytimekkään tekstini alle. Tunsin ohikiitävää ylpeyttä, mutta en säästänyt lehtileikettä.
Laiskuus kitkeytyy pois, kun töissä on hauskaa. Tarkemmin ajateltuna olen kyllä ahkera, mutta vain asioissa joista todella olen kiinnostunut. Lapsena ilmoitin haluavani runoilijaksi. Julkaistun sanan kunniaksi kaivan arkistostani pienen ja hartaasti kätketyn helmen kokoelmasta "Runoja" vuodelta 1993:

Ruisleipää kun puree,
siitä jano tulee.