Kus kus

Mietelause:

On oltava kiero kuin koira
jotta on munaa kusta vaikka minne.

Harakka

– Viva la France! huusin harakalle joka ei reagoinut siihen mitenkään. Se nakkeli niskojaan ja nokki kuivaa maaperää. Inhosin sitä koppavaa otusta. Se katsoi minua silmästä silmään ja piti outona kun en nakellut sen tavoin. Raivoissani aloin nyrpistellä sille nenääni kuin kaksikymmenluvun pikkutytöt. Meillä alkoi henkien taisto, se nakkeli ja minä nyrpistelin. En tiedä kumpi meistä oli johdolla, kun huomasin olevani jokseenkin vulgääri käyttäytyessäni noin. Harakka suoritti pari sukivan räpistelevää siipiliikettä. Yritin samaa laihoilla lapaluillani, mutten päässyt lähellekään sen aerodynamiikkaa. Pahuksen siipiveikko, se todella oli pääsemässä kisailussa niskan päälle. Lopetin ketkuiluni ja yritin murtaa harakan ylivoiman tuijottamalla sitä julkeasti silmästä silmään. Lintu jähmettyi pää kallellaan kuin osoittaakseen ylemmyyttään ja ymmärtämättömyyttään tuikeudelleni. Saastalintu, kertoi katseeni. Houkka, vastasi harakka. Räpäytettyäni silmiä, oli harakka tipotiessään. Tartuin parrattomaan leukaani ja ulisin pettymystäni. Se vei tämän erän, mutta olen valmis revanssiin koska tahansa. Koska tahansa.

Laiha Flow

Tulipas tartuttua, niin tuttua, tilaisuuteen toverin pirteän puhelinäänen johdattelemana:
– Hei mies, täällä on hyvä flow, laita kakskyt-neljä euroo ja oot ines, tääl on kaikki, siis kaikki ja hyvä flow.
– Ahaa, ahaa, tuun kyllä mutta olen nyt poikki, nukun päiväunet ja oon siellä.
Ja niin sitten kotvasen kuluttua laahustan jo valmiiksi puolivedossa kuudennelle linjalle. Joudun kiertämään koko korttelin, sillä sisäänpääsy on yllättäen oikeiston puolella. Kiroamme sitä yhdessä punahiuksisen ruotsalaisen kanssa.
– Byrokraattista! hän huudahtaa.
– Älyöntä! myötäilen.
Genre vastaa mielikuvaani: uus-muodikkaita muka-jazz diggareita, jotka kuuntelevat energyä, jos radio sille taajudelle on jäänyt. Keski-ikä kolkyt ja kaikki viimeisen päälle pukeutuneita. Silmä lepää. Kitkerän katkera on hinnasto, ei mulla ole kummoisia tuloja, vielä. Miksi tulinkaan?
Five Corners Quintet on vakuuttava. Ihmiset ympärillä eivät keskity hyvään bee-poppiin vaan diesel-kojun höyhen-siipiin. Menen lähemmäs lavaa ja heilun kvintetin tahtiin. Ovatpa taitavia ja oikeita jazzareita kömpelöine välispiikkeine.
Sitten tulee tovereitteni odottama José Gonzalez. Voi itku. Ymmärrän kyllä jossain määrin, mutta sittenkin, samasta muotista koko ukon tuotanto. F mai seiskaa paukuttava kitaraansa sulkeutunut mies voi olla naisten ja parin skandinaavikestofanimiehen mieleen, mutta minä tylsistyn. Koko keikka on illan vikaa biisiä, unista ambientia. Aina kun biisi tuntuu lähtevän käyntiin tyyppi pamauttaa viimeisen soinnun. Rämps, ja pahoitan mieleni kerta toisensa jälkeen. Lavalla on kolmen kopla: José, kaljupäinen perkussionisti ja aasialaisperäinen nainen, jonka tehtävänä on lyödä tahdin ykkösiä reiteensä. Toisinaan kaikki kolme laulavat, mikä yksinkertaistaa musiikkia entisestään. Olen pettynyt. Hyvää yötä sunnuntai, lähden nukkumaan keikan jälkeen kello yhdeksän ja kymmenen välillä. Tervemenoa flow.

Kahvi, kiitos.

C-A-F-F-E-E
ällös juo kahvia,
onpi hampaille se myrkkyä,
heikentää ja posket kalventaa,
ällös on mummo mi kahvista luovu ei!
suom. trad.

Me suomalaiset juomme kahvia kuin koirat käyvät kusella: jatkuvasti, tavan vuoksi, pakosta. Olennainen osa suomalaiskulttuurista kiteytyy kupissa lepäävään litkuun, mieluiten maidolla blandattuun. Näin on ollut ja tulee aina olemaan. Miksi?

Joudun miettimään toven ennen kuin saan palautettua mieleeni ensimmäiset kahvikokemukseni. Vuotta nuorempi serkkuni Tommi joi mummolassa kahvia jo yhdentoista vanhana. Minulle ei tuolloin kitkerä myrkky maistunut. Valitsin mieluummin sen äitelän, punaisenvärisen marjamehun, johon kipattiin pari pikkulusikallista sokeria alas menon helpottamiseksi.

Kahvi luikerteli kummallisia sivuteitä suuhuni. Aloitin tuon nautintoaineen käytön salakavalasti, huomaamatta. Erilaiset kahvilla höystetyt herkut, kuten kahvisuklaa, alkoivat maistua minulle esipuberteetissa. Opeteltu maku, sen voin taata. Ei tuosta kukaan voi luonnostaan pitää.
Isä ja äiti juovat arviolta sata kuppia joka aamu, ja mitä vanhat edellä sitä nuoret perässä, voin ounastella jälkiviisaana. Vielä viisitoista kesäisenä vakuuttelin, että sataprosenttinen appelsiinimehu herättää minut aamuisin. Valetta. Hädin tuskin pääsi kaupunkilaisnuori autolle asti, jolla isä koulun portille kuskasi.

Kynnys kahvin käyttöön madaltui suoraan verrannollisena ystävien juomien kupillisten määrään. Lukiossa homma alkoi toden teolla lipsua. Helsinkiin tekemällä tehty uuseurooppalainen kahvila-kulttuuri kietoi minut lonkeroiseen järjestelmäänsä ennen kuin ehdin edes kahvin makuun kunnolla tottua. Ja hilipati-hippaa, huomasin tilailevani kahvia joka käänteessä. Aina mustana, aina ilman höysteitä. Se kenties on hiljainen vastalause suvulleni ja maalleni, jossa kahvi ei ole kahvia, ellei sen väri ole maidolla laimennetun beige.
Vanhat kylän mummot voittivat pelin:
– Ottaako hän kahvia?
– Kyllä, kiitos, huomaan vastaavani.

Täältä tullaan, Tallinna!

Sain opiskelupaikan Tallinnan yliopistosta, jos et vielä tiennyt. Muutan rapakon taa, jahka maanpuolustus on delegoitu seuraaville sänkipäille. Äimänkäki, voisi olla aika osuva mielentilan kuvaus juuri nyt. Tosin kuitenkin organisoitu sellainen: olen laatinut pitkähkön listan tavaroista, joita on hankittava, pitkähkön katsauksen paperisodasta, jonka aloitan syksyllä Suomi-Viro-heppujen kanssa ja juonut pitkähkön oluen.
On minulla sanakirjakin. Tere tulemast, Tallinna-Helsinki välimatka on 84 kilometriä.