Kolmannen asteen tilitys

Mua väsyttää.
En halua mennä mihinkään, juuri nyt.
On kaikki täällä hyvin, mutta lähden vihreisiin riveihin.
Mieluummin vain köllisin kuin Haminassa pyörisin.
Olutkin on täällä kallista, mutta se nyt on pientä se.

Mua harmittaa.
Kaverit on kaikki lomilla ja minun on oltava häkissä.
Se on mieletöntä ja linnuillekin sopimatonta.
On välillä hauskaakin, mutta nyt on vain semmoinen fiilis,
ettei nappaa, ei alkuunsakaan, hähähää, vielä seiskyt kaks päivää.

Yöllinen teksti ystävyydestä

Me suuntasimme kohti hiljaista nurkkausta. Siellä oli seitsemän miestä ja kaksi naista, yhteenlaskuissa meidät mukaan lukien. Pidin tunnelmasta, se oli hämyinen ja jokseenkin kiihkeä. Machot olivat tiessään ja naisilla hieman liian kireät ja lyhyet vaatteet. Tilasimme kaksi tummaa olutta, tšekkiläistä, vähintä mitä voin tarjota.
Olin hetken aikaa sanaton kuultuani kysymyksen: ”Miksi miehet ovat niin kolkkoja?”
Sopersin jotain demokraattista mikä ei luonnollisestikaan kelvannut edes jään rikkomiseen. Tässä ammuttiin heti kovilla. Latasin takaisin kimuranteinta verbaliikkaa, mitä kärkäs kieleni suinkin korisi ja kas, huomasimme olevamme suossa kaulaamme myöten kumpikin.
Siemailimme tuopit. Minä olin jo luppolimoissa kun kesken oli toisilla. Joimme sittenkin verkkaisesti ja valomerkin tultua vetkuilimme loppuun saakka. Viimeisenä kiitimme ja moimoiasimme. Kysymys miehistä jäi avoimeksi kuin ovi takanamme.

Musiikkia korvilleni

Yy kaa koo.
Äidin nauru, isän pieru
riippumatolla lämmön vieru.

Yy kaa koo.
Siskokulta velihopea,
varvas multa polvi nopea.

Yy kaa koo,
koko posse uunissa
makoo-kakoo, patoon lakoo.

KUMU, sä saat niin turpaan

Vanhakaupunki Tallinnassa on uskomaton. Talot ovat syntyneet tarpeen kasvaessa ja ne on ympäröity lonkeroisilla kaduilla. Kirjavat pastellisävyt siisteiksi rapatuissa seinissä, suloista epäsymmetriaa. Seinien uumenissa kohvik ja alkoholipood, enemmän turisteja kuin hinnoissa numeroita. Olen liikuttunut noista paikallisuuksista ja kaupungin uhmakkaasta nousukkuudesta. Pidän naisten pilviä hipovista nenistä ja eestin kielen aaltoilevasta nuotista.
Kaikki on hyvin, kunnes käteni tarttuu art this week–lentolehtiseen. Modernin taiteen museo KUMU on kansainvälisiä standardeja uhmaten auki myös maanantaisin. Kävelemme sitä kohti ja kysymme tietä jokaiselta vastaantulijalta. Karttani mukaan museo on tässä. Kävelemme vielä neljä kilometriä ehkä pohjoiseen, ja saavumme puistoon, joka tuo mieleen 1600-luvun Ranskan. Se on täynnä vehreyttä ja vailla ihmisiä. Varjoissa lymyilee neuvostomummoja, niillä on viiva suun paikalla ja pistävä, ryppyinen katse.
Tajuttoman suuri opaste kertoo, tässä olet.
Kuin Odysseus, koemme voitonriemua. Juhlistamme maailman navigaatiota ja auringon aakkosia mansikka- ja suklaajäätelöpalloilla. Paitsi että mansikka on loppu. Paitsi että meille ei myydä palloja vaan cocktailia. Keskustelu myyntitiskillä menee lopussa näin:
”How many balls should I take?”
”Twenty.”
Kikatusta kolmen kloonatun vaaleaverikön keskuudessa.
”Isn’t that a bit too much? I take two, please.”
Ja saan kaksi etäisesti suklaanmakuista cocktailia. En edes erityisemmin pidä suklaajäätelöstä.
Pakonomaisen ahnaasti imen nuo iljetykset ja häivyn saniteettitiloihin. Siellä on pimeää ja saippua on loppu. Ruikin pitkin reunoja, enkä ole koskaan syönyt tuollaisia ennen taidenäyttelyä. Kapuan Pekka Jonkun suunnitteleman museon kiasmarampille, silmämunat naulittuna ylhäisiin näyttelytilohin ja kaiteeseen nojaillut täti huikkaa: ”Olemme suljettu.”
Ei siis symboliikkaa eikä 1990-luvun virolaistaidetta, ei tällä erää. Julistan museon pannaan takapiruystäväni minulle ilkkuessa ja häivyn pihisten, jalkapohjat askeltamisesta yhä tulessa, kohti etäistä lähtöruutua.

Sitten kun aurinko paistaa matalammalta

Lähden pääsykokeisiin,
mieli avoin, tukka kasvaa kohti kattoa.
Lähden Tallinnaan,
lomapäivä niukka, anottu ja myönnetty.
Lähden yksin,
Mikko lähtee myös.
Voi olla että jään vielä pysyvästi,
sitten kun aurinko paistaa matalammalta.

Minuuttiteksti (06:15) siskostani

Siskollani on aina jokseenkin huolestunut tai lämmin, hymyilevä katse. Nyt hän muuttaa ja minä autan siinä. Pakkaamme autoja. Pölyä, valonsäkeissä. Hänen elämänsä vyöryy vauhdilla, vautsi, ajattelen salaa. Siskot ovat tärkeitä. Eritoten isot, pienistä en tiedä. Rokki soi ja meillä ei ole mitään menetettävää, laukussani on salaatinkastike ja kolme kertakäyttöhaarukkaa, kolme monikäyttömetallihaarukkaa, edellä mainitut loppuivat kesken. Ajan vanhaa Volvoa, siihen kiteytyy lapsuuden tähtihetkiä: pappa etupenkillä, vilkkuva, punainen turvavyöt-kiinni-valo. Se auto on Grand De Lux. Sillä pääsi kovaa ja ikkunat melkein sähköllä toimivat, ainakin leikisti. Se on majesteettinen, sininen. Nauran siskoni kanssa autolle. Muu muuttuu, joku pysyy.

Hiukset pois!

Sepä kävi helposti,
mikä on mikäkin?
Anna minulle pala mansikastasi, kiitos,
kuka olet?
Meillä oli joitakin erimielisyyksiä,
tiedäthän?
Pehmyt iho,
mitäs nyt kävi?
Hyvin epäsuoraa,
epäsuoraa?

-
Rakas,
Minulla on ollut
Sinulla ei ole ollut.