Kolme kiloa partamiestä

Muutan. Ensi viikon sunnuntaina. Otan mukaan vain kaikkein välttämättömimmän. Olen jo aloittanut tavaroitteni pakkaamisen, levyt ja kirjoista tärkeimmät painavat 40 kiloa. Myöhemmin vien sohvan ja musiikinkuuntelulaitteiston. Olen melko säntikäs muuttaja, pidän järjestystä yllä. Pienet tavarat pieniin laatikkoihin, suuremmat suuriin. Luultavasti vaatteet kulkevat jätesäkeissä. Ehkä yksikin säkki riittää, mistäs sitä tietää?
Muuton kynnyksellä alkaa arvostaa pieniä esineitä ja vielä enemmän esineitä joita ei omista. Esineitä, joita ei ole olemassa. Maasta toiseen ei tee mieli raahata turhanpäiväisyyksiä näillä käsilihaksilla.
Minun uudessa kodossani on kamiina, ”stern” -kamiina. En tiedä vielä toimiiko se, asunnossani on superlattialämmitys ja trooppinen ilmasto jo ilman kokeilujakin. Onhan se hieno tietysti, se kamiina.
Sitten on vielä ladattava akut koulua varten, yhdessä illassa. Olen asettanut itseni melko tiukkaan rakoon, noin suurelle muutokselle. Saan lisäpontta, kun tiedän että kohta iskee vasten kasvoja ja lujaa. Näin tilannetta ennakoiden luulee selviävänsä helpommalla. Arvaan kuitenkin ettei kaikki suju muitta mutkitta. Pahus. Unohdin soittaa suurlähetystöön. Selviän silti. Soitan ensi viikolla. Ja järjestän itselleni oleskeluluvan. Vastedes pyrin toimimaan rationaalisesti, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Viherkasveja ja hellanlevyt saa paikan päältä. Kohti muutosta, sanoi vanhus kun vaipat nurkkaan jätti. Niin teen myös minä.

Tikit

– Tikit, sanoi äiti, on poistettava nyt heti paikalla.
Hän pyyhälsi apteekkiin.
– Ostaisin yhden kirurgiveitsen, kiitos.
Hän pyyhälsi kotiin.
– No niin, sanoi äiti aterian jälkeen, olen juonut kaksi lasillista valkoviiniä. Nyt voimme poistaa.
Ja niin repäisi isä sinetin pakkauksesta ja poisti suojuksen päältä viiston terän.
Ei äännähdystäkään, kun äiti makasi vatsallaan. Ja isä poisti ne tikit. Ja minä en ehtinyt edes katsoa.

Ihmisten mitättömyydestä joku sananen

Joka tapauksessa, sanoi Gogol, on oltava säntillinen, jotta pärjää tässä yhteiskunnassa. Oloni muuttui turvattomaksi, enhän minä ole. Ja on lisättävä, jatkoi Gogol, että tämä paikka velvoittaa jokaiselta yksilöltä tiettyä säännönmukaisuutta. Voi vietävä, en minä ole noista kumpaakaan! Taidatte pitää minua moukkana, vai kuinka? Ongelma piilee siinä, että koolla on sittenkin väliä. Kukapa jaksaisi pieniin asioihin kiinnittää huomiota? Mutta mikä on pientä? Nenänkaivuuko? Se voi olla pahuksen suurta. Jos presidentti tai kuningas kaivaa nenäänsä, mietipä sitä. Ja kaivaa totta kai, kaikki kaivavat. Ihan kuin pierevät. Ei noita seikkoja voi kieltää. Kauneimmat naiset, rumimmat miehet, jok’ikinen. Niin, ja on vielä lisättävä, että eläimetkin pierevät. Serkkuni koira, voi hyvä tavaton. Siinä on vasta! Mutta kuka tietää pierevätkö linnut? Miksei kukaan koskaan puhu lintujen pieruista? Voi meitä avuttomia. Emme mistään mitään tiedä.

Maximus est minimus, sarjakuva

Ruudut 1-3
Hiljaisella koti-isällä on lämminsävyinen villapaita: ruskeaa, punaista ja oranssia. Kun kukaan ei ole näkemässä, hän voi keittää aamupuurot mikrossa. Miten huono elämä!

Ruudut 4-5
Kyösti syö suklaamunia kapakan nurkassa, kolpakko kädessä. Hän tarjoaa muutaman Mauritinukselle, joka ei suklaasta välitä, on ”enempi olut-miehiä”. Ottaa silti, ”Ovatpa hyviä!”, ja kuorii seuraavastakin foliot.

Ruudut 6-10
Separaattikehitysyhteiskunta kuhisee pesukoneen ympärillä. Pyöreä lasi natisee liitoksissaan ja vettä roiskuu pieluksilta rintamuksille, kun hurja joukko seuraa katsellaan, säestää riemunkiljahduksillaan koneen rumpua. Saakeli, miten heikkotekoinen aparaatti!

Toim. huom. Teksti on fiktiivinen ja puolueeton.

Se Wsi Elämä

Olen onnellinen miäs. Tunnustelen tuntematonta kiivaasti, vaikka olen kuukauden vielä kiinni vanhassa väljähtyneessä. En ole niitä tyyppejä, jotka kertovat: ”Palasin juuri Tšekeistä”. Myönnän silti, että tuo matka oli viihtyisä, vaikka se suoritettiinkin armeijan leivissä ja koiran kurilla. Halpaa olutta, halpaa ravintolaa, ei sanaakaan englantia. Sen sijaan elekieltä, kiväärinpyöritystä, kymmeniä tunteja bussissa ja puutumusta väsymyksen tilalle – sitä vanhaa tuttua, tiedäthän. Juttuja joita olen koko vuoden harrastanut soittokunnassa.
Siirryn kiinnostavampaan aiheeseen. Kävin tulevassa asunnossani vanhassa kaupungissa. Tuntuu jokseenkin riettaalta mainita, mutta ei parempaa asuntoa voi saada käsiinsä. Tuosta muuan virolaispiispojen vanhasta asuinkompleksista on ensimmäisiä dokumentteja jo vuodelta 1407. Noilta ajoilta rakennus on peräisin, sittemmin korjattu täyteen loistoonsa. Asun siis keskiajalla, kaikilla kaksituhatta luvun mukavuuksilla. Enkä voi uskoa sitä todeksi, kukapa voisi?
Tuleva kouluni olisi alkanut maanantaina ja vetää minua maagisella voimalla puoleensa. Luvassa on parasta antia mitä voi päähänsä media- ja elokuva-alalta tunkea. Kiemurtelen ja luikertelen, myhäilen ja hykisen. Salaa mielessäni pyörii jo täysin uusi maailma. Pysyn juuri ja juuri maastopukuni housuissa, kun tiedän mitä on vajaan kuukauden päästä luvassa.