Tulin tänään Suomesta. Lähdin aikaisella aamulaivalla sen takia, että saisin isältäni kyydin satamaan. Hän unohti kulkulupansa ja teimme U-käännöksen melko pian kotoa startin jälkeen. Sitä kulkulupaa ei sitten löytynytkään kotoa ja isä alkoi jo vähän huolestua. "Think, think, think!" hän sanoi. Sitten se juolahti mieleen. Oli kuulemma unohtunut pesulaan. Sieltä oli soitettukin. Matka saattoi alkaa, taas.
Pääsin tästä huolimatta satamaan ja ajoissa katamaraaniin, joka rytkytti syksyisen merenkäynnin takia. Sisällä laivassa oli hiljaista. Lähinnä nuoria naisia, yksi kuvausryhmä ja pari japanilaista, jotka nukahtivat heti laivan lähdettyä.
Tallinnassa vastassa oli suht siisti koti ja höyryävä hengitys. Syksy tulee vääjäämättä. Tiskasin, järjestelin ja lähdin lounaalle Aven työpaikalle. Monet ex-kolleegat moikkalivat ruokalassa. Jäin miettimään, mikä meni pieleen? Miksi en ole täällä töissä?
Olen kirjoittanut aiheesta aika tarkkaan viisi vuotta sitten.
"Olen tunnetusti laiska työntekijä," alkaa artikkelini. Kuvailen tekstissä kaikki paheeni ja sen, miten en oikeastaan koskaan ole hakenut taikka päässyt oikeisiin töihin. Tällä tarkoitan perinteistä työhakemus sisään, kutsu haastatteluun ja mahdollinen paikansaanti-prosessiin. Minulle on aina soitettu. Ja minua on kysytty. Mutta tämän täytyikin loppua jossain vaiheessa. Päätän viiden vuoden takaisen tekstini yhteenvetoon: "Laiskuus kitkeytyy pois, kun töissä on hauskaa. Tarkemmin ajateltuna olen kyllä ahkera, mutta vain asioissa joista todella olen kiinnostunut."
Tuo kuullostaa aika todelta edelleenkin. Nyt tuntuu siltä, että olen onneton pelinavaaja. Osaan puhua mustan valkoiseksi, kun homma on jo käynnissä. Mutta en vaan millään saa aloitettua töiden etsintää. En vaan saa.
P.S. Ennen blogin uudelleen löytämistä mulla oli paska fiilis. Nyt on ihan ookoo. Mitä tästä opimme? Keep it positive, stupid.
