Kevät

Kävimme Aven kanssa eilen pyöräilemässä ensi kertaa tänä vuonna!
Nyt on maaliskuu vasta alullaan, mutta Tallinnan kadut ovat jo putipuhtaina talven hiekoituksesta. Lumesta ei ole tietoakaan.
Nostin pyörät kellarista ja pumppasin sisäkumit pinkeiksi niin kovalla vauhdilla, että hiki tuli. Voi tietysti olla, että hikoilun syynä oli sittenkin tämän kevään lämpimin päivä (+9,8 astetta) tai nuhalta suojaava lämmin talvitakki.
Poljimme rimuissamme pitkin rantatietä kohti Pirittaa. Ave ihmetteli, kuinka kevyt onkaan polkea. Päästyämme Pirita Span luokse viime kesänä havaitsemani totuus tuli kuitenkin mieleen: Tallinnassa tulee lähes aina Piritalta keskustaan päin. Näin ollen meitä kyyditti tälläkin kertaa menomatkalla mukava myötätuuli. Käännytyämme takaisin kaupunkiin päin tilanne oli päinvastainen. Nyt kevättuuli oli niin voimakas, että pääsimme hädin tuskin eteenpäin! Päätimme koukata Maarjamäen kautta päästäksemme edes hieman tuulelta suojaan. Neuvosto-obeliskin luota tavallisesti pontta-antava alamäki tuntui tällä tuulella tasaiselta maalta (tai jopa pieneltä ylämäeltä!). Otimme mäkihyppääjään syöksyasennon ja poljimme mäkeä alas vastatuulta uhmaten.
Lopputulos: menomatka 20 min, paluu 60 min.
Joka tapauksessa pääsimme nauttimaan ensimmäisestä kevätpäivästä niin, että tuntuu vieläkin takapuolessa!

Olen yhteiskunnan kirppu

Nyt on Hesarin mukaan viimeinen aika hakea kesäksi töitä. Mietin, että myisinkö hattaraa, menisinkö Roviolle editoimaan vai olisinko paikkakuntalehden kesätoimittaja. Edellisessä onglemanpystytyksessä on vain yksi mutta. En nimittäin oikeasti voi valita itse juuri mitään. Eihän kukaan niin vain marssi työpaikalle ja totea, että "tässä sitä nyt ollaan, olen valmis aloittamaan työt". 
Töihin, jopa kesätöihin, on aivan mieletön tunku. Olen yksi niitä yhteiskunnan kirppuja, joista järjestelmä haluaisi mielummin päästä eroon. En ole kovin aktiivinen työnhakija, en ainakaan jos vertaa suomi24:n tai vauva-lehden foorumeihin. Eräskin oli hakenut 600:aan työpaikkaan! Hän oli päässyt kymmenkuntaan haastatteluun, saanut pari-kolme työpaikkaa suoraan ja yhden oli sitten valinnut niistä. Pari vuotta myöhemmin kirjoittaja oli lötänyt etsimänsä "unelmatyön".
Mietin kuumeisesti, pitäisikö muuttaa kirjat takaisin Suomeen. Jos näin, niin voisin ainakin:
- ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi,
- anoa työmarkkinatukea,
- saada jonkinlaista ohjausta työnhakuun ja mahdollisiin työpaikkoihin.
Ylen mukaan Z-sukupolvi on kasvanut lamassa ja tottunut selviytymään. Minä kuulun kuitenkin siihen kermaperseiden paljon puhuttuun Y-sukupolveen, jolle tuotiin nintedo-pelejä ja legoja kysymättäkin. Ehkä tämä lusikka suussamme vaikuttaa koko sukupolveni käyttäytymiseen. Oletamme olevamme "valmista kauraa" heti kun gradu on palautettu ja hurraat huudettu. Luulemme olevamme uniikkeja, valikoituja ja toiset työnhakijat laudalta lyöviä vain siksi, että osaamme käyttää Macia, laskea lumilaudalla ja googlata alta sekunnissa oikeastaan mitä tahansa. Kuitenkin marisemme, koska emme pääse muualle töihin kuin Alepan kassalle. Paha Y-sukupolven periköön!
Mietin jo itse asiassa tosissani yhtä Itä-Helsingin Alepaa, kunnes huomasin että tarjoituilla viikkotunneilla tienaisin noin 900 euroa kuukaudessa. Mutta sehän on virolaisittain keskipalkka! Eikä tarvitse kuin nostella vihanneksia hyllyyn! Mutta 900 euroa ei taida sittenkään ihan riittää Helsigissä asumiseen. 
Voisin tietysti muuttaa vanhempieni luokse kymmenen vuoden jälkeen takaisin. Vaan tuskinpa he ottaisivat minua riemusta kiljuen takaisin nurkiinsa, jotta saisin hevi-osastolla kerättyä tarpeeksi ensimmäiseen asuntolainaani.
Apropoo, olen yhteiskunnan kirppu. Onko hypettävä sukupolveni tekemässä saman tempun kuin edellinen kaikkien vaivana ollut suurten ikäluokkien sukupolvi? Meitä on aina liikaa pilaamassa toistemme työnsaantimahdollisuudet. Ei kai tässä auta vain kuin hakea niitä kesätöitä. Jonkun ne työnantajat aina kuitenkin ottavat.

Nymph()maniac I ja II

Kävin elokuvissa.

Ohjelmistossa oli tällä kertaa Lars Von Trierin Nympfomaanin toinen osa. Se oli häkellyttävä. Astuin ulos elokuvateatterista. Kävelin portaat alakertaan. Olin kauppakeskuksessa, jossa oli värikästä ja valoisaa. Ihmiset kävelivät vastaan. Jokapuolella oli lilanvärisiä neonvaloja. Korviin kantautui kummalisen hyväntuulista ja tunnelmaa luovaa musiikkia. Hajaannuimme ystäviemme kanssa. Me jatkoimme kävellen kotia kohti. Ulkona oli tähtitaivas. Täydellisen tummansininen kirkas taivas ja siellä muutama vielä kirkkaampi tähti. Posket kylmettyivät matkan myötä, mutta askel kulki. Päädyimme kotiportille melkein liian nopeasti. Ihmettelin, joko olemme kotona? Avain porttiin ja portti auki. Ihmettelin säteileviä lumikinoksia. Katsoin vielä kerran synkkää, kuninkaallisen sinistä taivasta. Siinä oli jotain mystistä, jotain rauhoittavaa. Ave oli jo alaovella. Kävelin perässä ovelle. Avain oveen ja ovi auki.

Teevesi kiehumaan. Läppäri auki. Blogger auki ja tämä teksti tähän.

Nousen pystyyn ja laitan teetä.

-

-

-

-

Arkiset asiat ilmestyvät maailmaan esine esineeltä. En haluaisi päästää irti tästä tunnelmasta, en ihan vielä. Haluan kietoutua elokuvan luomaan lumoon. Harja - mitä sekin tekee WC:ssä? Peili. Minä.

Ei, ei vielä. Haluan olla siinä mysteerissä, elokuvan luomassa harhassa siitä, että maailmalla on järjestys. Se euforian tunne siitä, että kaikki on merkityksellistä ja läpimietittyä.

En halua vajota jokapäväisyyteen. Tunteeseen, että kaikki on satunnaista. Piru vie toivoisin, että kaikki on nimenomaan ei-satunnaista. Toivoisin, että kaikki on järjestetlyä.

"Nyt on se kohtaus, jossa minulle tulee puhelu, jossa minulle tarjotaan töitä". Nyt hymy leviää kasvoilleni. Nyt ymmärrän, että näinhän tämän kaiken pitikin mennä. Tällä kaikella odottamisella, etsimisellä ja turhautumisella olikin joku tarkoitus.

Huokaan kuuluvasti.

Olen pudottanut itseni siitä elokuvan maailmasta.

Olen vienyt itseni takaisin arkeen.

Kirjoittamisen riemusta kirjoitan

Hei pitkästä aikaa!
Olen ollut tauolla.
Viime syksyn täytti suuri tyhjyys. Oli harvinaisen pimeä, lämmin, kostea ja pitkä syksy. Töitä oli vähänlaisesti ja harkitsin kaikkea työmarkkinatuen, pakkotyöllistymisen ja Helsingin ja Tallinnan alituisen reissaamisen välillä. Nyt satoi kuitenkin lunta maahan ja otin yhteyttä muuan vanhaan kolleegaan. Hän oli riemuissaan ja kertoi tarvitsevansa toimittajaa. Hurraa! Pitkä ja pimeä syksy on ohtise, tulkoon talvi!

Mitä Tallinnaan tulee, se on entisellään. Ostoskeskuksia nousee tiuhaan tahtiin, laivaliikenne kasvaa pienin muutoksin (suosikkini LindaLine on velkasaanerausessa -ou nou!) ja täällä on nyt ilmainen julkinen liikenne ja euro rahayksikkönä jo toista vuotta.

Olen yleisesti ottaen tyytyväinen ja Ave on ihana.
Nauttikaa talvesta!