Oi maamme Tallinna

Koska facebook saavuttaa aina ja vain laajempaa suosiota, alkaa blogeihin kirjoittaminen ja niistä lukeminen olla katoavaa kansanperinnettä. Jonkinsortin vastarannankiiskinä päätän kirjoittaa tänne siis entistäkin ehommin.
Kaverini miika jännitti tänään uutta elionilta hankkimaansa digiboksia. Hän soitti kämppäkaverilleen ja tarkisti oliko venäläisasentaja saanut kanavat näkymään. Vastaus oli: "Ei vielä." Ehdotin miikalle että hän ostaisi pari kaljaa, toisen itselleen, toisen asentajalle. Sillä tavoin asiat yleensä rullaavat paremmin duunareiden kanssa. Miika hymähti, mutta ei tainnut toimia.
Sunnuntaina kävelin kävelemisen riemusta kaubamajaan ruokaostoksille. Haahuilin hyllyjä lista kädessä, mutta unohdin maidon ja wc-paperin. Retki oli joka tapauksessa piristävä. Rimi alkaa tökkiä, varsinkin sunnuntaisin kun kaupasta on jäljellä vain luuranko.
Huomasin myös että Suomen eli YLE:n TV-uutiset ovat ongelmien kautta siirtyneet 16:9-formaattiin. On se vaan suuri askel. Vanhakantaiset 4:3-insertit näyttävät melko koomisilta, kun joka puolella on leveähköä mustaa palkkia.
Ops palasi Lontoosta ja toi Senor Coconut and His Yellow Orchestran levyn. Nyt Tallinnassa soi samba ja rumba.
Koulupäivät ovat pitkiä tai sitten minusta on vaan tullut nynny itkupilli. Suhtaudun varauksella deadlainien joulukuuhun, sillä tämä syksyn kurssien luettelu vie yhden bussipysäkkivälin.

Toompea

Lapsena koulutieni varrella oli Y-risteys, joista toinen haara oli suora, sama hiekkatie kuin alkumatkallakin ja toinen pieni puistotie. Kutsuin tuota puistotieta "raittiin ilman tieksi".
Ulkoilu on ehdottoman hyvä asia. Nyt ulkoillessani päätän kiivetä turistien ja pariskuntien suosimalle toompealle. Otan raa'ahkon banaanin ja lähden askeltamaan ylöspäin.
Venäläispoika hyppelee luistelutyyliin alaspäin. Hän on hypätä varpailleni.
-No ohhoh, päästän suustani.
Poika kaverineen nauraa saksalaisen puberteetin kuuloista hirnuntaa. Veikkaan tekoa tahalliseksi.
Ylöspäinmentäessä rappujen välit muuttuvat korkeammiksi.
Kun pääsen aukealle saakka, eestiläinen pariskunta pyytää minua ottamaan heistä valokuvan. Otan. Sitten toisen. Mies hymyilee naantalin auringon lailla ja nainen nojailee häneen viivahymyillen. Sitten mies tahtoo kolmannen. Ortodoksikirkkoa vasten. Menen automaattisesti maantasalle saadakseni koko kirkon sipuleineen kuvaan. Pariskunta luulee sen olevan joku hauska leikki. Mies kaappaa naisen syliinsä ja kyykistyy minun tasalleni. En sano mitään. Otan kolmannen kuvan ja ojennan delfiinivedensävyisen turkosin pokkarin hirnuvalle miehelle. Pakenen näköalapaikalle.
Katselen kaksi minuuttia, kunnes tajuan parsikunnan tottakai olevan tulossa tänne.
Ehdin kääntyä ympärin kun kuulen miehen hirnuvan naurun.
Pitäisikö vetää huppu, mietin. Naurettava ajatus. Lampsin poispäin kielekkeeltä kun pariskunta yllättää minut 90:n asteen kulman takaa. He hymyilevät. Mietin pitäisikö tervehtiä.
Etsin toisaalta rauhaisamman paikan tarkkailla auringonlaskun värittämää horisonttia. Tämä puoli kaupungista ei näytä yhtä paljon yksitysikohtia kuin edellinen näköala, mutta puiden vehreys riittää pitämään minut tyytyväisenä.

Uudet temput

Mis kuradi?
Olen kulkenut epäluuloisena ja puulla päähän lyötynä viimeiset kaksi päivää.
Kahdella eri tuttavallani meni vuosien ihmissuhteet solmuun. Molemmat ottavat asian kuulisti.
Sitten saan tekstiviestin ilmiselvästi eestiläisestä numerosta.
"Good morning from London! You checked your email?"
Okei, ensinnäkin, viesti saapui aamulla kello puoli kahdeksan. Jo kunniata niittänyt GMT-karttapalloni kertoo että viesti on lähetetty Lontoosta noin puoli kuuden aikoihin aamulla.
Kuka hullu?
Kuka paranoidi lähettelee tuollaisia viestejä tuohon aikaan?
Joku tuttu eestiläinen siis.
Mieleeni juolahtaa ops, joka ilmoitti vakavalla äänensävyllä ettei pääsekään kouluun. Mutta eihän se voi olla. Äänensävy oli kuolemanvakava.
Toiseksi, kuka voisi nyt olla Lontoossa.
Tämä on pahemman luokan fuulaus, alan epäröidä.
Vietän koko päivän jos toisenkin epätietouden tiloissa. "You checked your mail?"
Ja tarkistan molemmat, nykyisen ja ikivanhan sähköpostilaatikon. Ei mitään.
Mistä nyt oikein on kyse?

Mikä ajaa ihmistä?

Koulukirjoja, luoja partakoon, niitäkin on ostettava. Ja housut, nuukailematta, uudet vaan.
Sitten kun pitää ostaa ruokaa, valitsen ainoastaan singapore-kanan ja lyöttäydyn jononjatkeeksi.
Paikalla on ainostaan kaksi kassarouvaa ja yksi vartija. Asiakkaita on viitisenkymmentä.
Kassarouvaparat. Lyhyemmän jonon kassarouvalla on viikset.
Seuraan sivu silmällä kun keski-ikäinen ja keskituloinen nainen yrittää läpi ihmismassan. Ei onnistu. Suuri nainen on juuri pahasti maksamassa ostoksiaan ja näin ollen blokkaa uloskäynnin.
Ellei sitten yritä samaa kautta kuin tulikin sisään.
Paljonkos niitä vartijoita olikaan?
Ja tuokin ainut tuntuu olevan kiireinen korientyöntelyn kanssa.
Luon pahan katseen naiseen.
Hän päästää jonkun jonon pituutta voivottelevan huokaussanan ja punastuu.
Hänellä on kädessään laukku ja toisessa avaamaton, suhteettoman kallis makuvesi, kokoa puoli litraa.
Hän painelee sisäänkäyntiporteista ulos. Noin vaan, ja vie veden menessään. Ei viitsi jonottaa muiden tavoin. Hänhän on hieno nainen. Hienoilla naisilla on oikeus viedä yksi makuvesi maksamatta mukanaan.
Aiemmin näin vielä pöyristyttävämmän varkaan. Hän odotti sopivaa hetkeä vaatekaupan ovensuussa ja kun kassarouva, ainut kappale, laski katseensa tiskiin, mies nappasi ovea lähimmän naisten takin ja heivasi sen yli hälytyslaitteiden.
Ei ääntäkään hälyttimistä.
Kunnian miehinä raportoimme tapahtuneesta kassarouvalle. Hän voivotteli, käveli kanssamme ylös ja totesi katseellaan ettei mitään ollut enää tehtävissä.
Mikä ajaa ihmistä?
Pääsin laskuissani kolmeen: ruoka, kakallakäynti ja nukkuminen.
Ehkä varkaat suorittivat sitten jotain näistä.