Toompea

Lapsena koulutieni varrella oli Y-risteys, joista toinen haara oli suora, sama hiekkatie kuin alkumatkallakin ja toinen pieni puistotie. Kutsuin tuota puistotieta "raittiin ilman tieksi".
Ulkoilu on ehdottoman hyvä asia. Nyt ulkoillessani päätän kiivetä turistien ja pariskuntien suosimalle toompealle. Otan raa'ahkon banaanin ja lähden askeltamaan ylöspäin.
Venäläispoika hyppelee luistelutyyliin alaspäin. Hän on hypätä varpailleni.
-No ohhoh, päästän suustani.
Poika kaverineen nauraa saksalaisen puberteetin kuuloista hirnuntaa. Veikkaan tekoa tahalliseksi.
Ylöspäinmentäessä rappujen välit muuttuvat korkeammiksi.
Kun pääsen aukealle saakka, eestiläinen pariskunta pyytää minua ottamaan heistä valokuvan. Otan. Sitten toisen. Mies hymyilee naantalin auringon lailla ja nainen nojailee häneen viivahymyillen. Sitten mies tahtoo kolmannen. Ortodoksikirkkoa vasten. Menen automaattisesti maantasalle saadakseni koko kirkon sipuleineen kuvaan. Pariskunta luulee sen olevan joku hauska leikki. Mies kaappaa naisen syliinsä ja kyykistyy minun tasalleni. En sano mitään. Otan kolmannen kuvan ja ojennan delfiinivedensävyisen turkosin pokkarin hirnuvalle miehelle. Pakenen näköalapaikalle.
Katselen kaksi minuuttia, kunnes tajuan parsikunnan tottakai olevan tulossa tänne.
Ehdin kääntyä ympärin kun kuulen miehen hirnuvan naurun.
Pitäisikö vetää huppu, mietin. Naurettava ajatus. Lampsin poispäin kielekkeeltä kun pariskunta yllättää minut 90:n asteen kulman takaa. He hymyilevät. Mietin pitäisikö tervehtiä.
Etsin toisaalta rauhaisamman paikan tarkkailla auringonlaskun värittämää horisonttia. Tämä puoli kaupungista ei näytä yhtä paljon yksitysikohtia kuin edellinen näköala, mutta puiden vehreys riittää pitämään minut tyytyväisenä.