Kahvi, kiitos.

C-A-F-F-E-E
ällös juo kahvia,
onpi hampaille se myrkkyä,
heikentää ja posket kalventaa,
ällös on mummo mi kahvista luovu ei!
suom. trad.

Me suomalaiset juomme kahvia kuin koirat käyvät kusella: jatkuvasti, tavan vuoksi, pakosta. Olennainen osa suomalaiskulttuurista kiteytyy kupissa lepäävään litkuun, mieluiten maidolla blandattuun. Näin on ollut ja tulee aina olemaan. Miksi?

Joudun miettimään toven ennen kuin saan palautettua mieleeni ensimmäiset kahvikokemukseni. Vuotta nuorempi serkkuni Tommi joi mummolassa kahvia jo yhdentoista vanhana. Minulle ei tuolloin kitkerä myrkky maistunut. Valitsin mieluummin sen äitelän, punaisenvärisen marjamehun, johon kipattiin pari pikkulusikallista sokeria alas menon helpottamiseksi.

Kahvi luikerteli kummallisia sivuteitä suuhuni. Aloitin tuon nautintoaineen käytön salakavalasti, huomaamatta. Erilaiset kahvilla höystetyt herkut, kuten kahvisuklaa, alkoivat maistua minulle esipuberteetissa. Opeteltu maku, sen voin taata. Ei tuosta kukaan voi luonnostaan pitää.
Isä ja äiti juovat arviolta sata kuppia joka aamu, ja mitä vanhat edellä sitä nuoret perässä, voin ounastella jälkiviisaana. Vielä viisitoista kesäisenä vakuuttelin, että sataprosenttinen appelsiinimehu herättää minut aamuisin. Valetta. Hädin tuskin pääsi kaupunkilaisnuori autolle asti, jolla isä koulun portille kuskasi.

Kynnys kahvin käyttöön madaltui suoraan verrannollisena ystävien juomien kupillisten määrään. Lukiossa homma alkoi toden teolla lipsua. Helsinkiin tekemällä tehty uuseurooppalainen kahvila-kulttuuri kietoi minut lonkeroiseen järjestelmäänsä ennen kuin ehdin edes kahvin makuun kunnolla tottua. Ja hilipati-hippaa, huomasin tilailevani kahvia joka käänteessä. Aina mustana, aina ilman höysteitä. Se kenties on hiljainen vastalause suvulleni ja maalleni, jossa kahvi ei ole kahvia, ellei sen väri ole maidolla laimennetun beige.
Vanhat kylän mummot voittivat pelin:
– Ottaako hän kahvia?
– Kyllä, kiitos, huomaan vastaavani.