Kiukettilimme eilen ja toissa päivänä melko paljon. Riita alkoi siitä, kun vaadin puolisoani olemaan tulevaisuudessa rehellinen. Halusin, että historian kirjoihin jäävät oikeat sanat, oikeat lauseet. Tämä "keskustelu" leihati hetkessä ilmiliekkeihin. Alan tajuta, että luultavasti hän ei koskaan tule kertomaan koko totuutta kenellekään. Itse olen toisessa ääripäässä. Kerron vähän sinne-tänne kaikenlaista, hölmösti toivoen, että petaan itselleni parempaa tulevaa. Luulen, että molemmilla on pallo vähän hukassa. Kaksi rikkinäistä, pelokasta, toisilleen mököttävää hahmoa odottaa oven edessä. Sen oven, joka tulee avata huomenna ja kummalakaan ei ole varsinaistsa käsitystä, mitä sen takana odottaa.
Olimme luodut toisillemme, näin ajattelimme. Olimme toistemme vastakohdat, mutta siksi tunsimmekin vetoa kuin magneetit. Ilmeisesti aika monia oli kertoja, jolloin olisimme voineet huomata toisistamme varsin erillaisia piirteitä. Näin jälkeen päin ajatellen aika monet asiat jäivät oikealla ajalla selvittämättä. Toisaalta kaikki ne ihanat hetket ja muistot nollasivat noita varjokylkiä. Sovimme toisillemme, mutta luultavasti ne terävimmät nurkat jäivät sitten hiertämään kumpaakin osapuolta omalla tahollaan.
Meistä piti tulla ne kaksi vanhusta, jotka hymyillen kävelevät hitaasti käsi-kädessä pitkin puistotietä. Haa! Eivätkös kaikki naimisiinmenijät ajattele juurikin näin? Saavutimme vuosiemme aikana paljon. Löysimme toistemme syvimmät salasyöverit ja sen kaiken tullessa pinnalle, veden pinta ei ollutkaan enää niin kimaltelevan puhdas. Ei siinä, kaikilla on omat murheensa, hyvät ja huonot puolensa. Kyse taitaa olla siitä, miten ne kuona-aineet saadaan aika ajoin pintaan ja huuhdeltua puhtaat vedet tilalle. No, me taisimme käydä viimeisen vuoden aikana vähän liian syvällä pohjassa tutkimassa. On varmasti niitäkin pareja, jotka selviytyvät tuosta sukellusretkestä. Meidän tapauksemme, emme tulleet toimeen sen kaiken ruonan kanssa. Päästyämme takaisin pinnalle, kumpikaan ei ollut enää entisensä. Hetkeksi olimme täysin muuttuneet. Ja kumpikaan ei kestänyt enää sitä muuttunutta puolisoaan.
Nähdessäni äitejä työmtelemässä vaunujansa, jotain liikahtaa sisälläni. Olen haikea, iloinen ja surullinen yhtä aikaa. Meilläkin oli tuo onni. Tuo väsymys, tuo missio. Nyt meillä on erilainen missio ja tätä tehtävää suoritamme eri leireissä. Emme ole enää samassa miehistössä, emme ainakaan samassa ketjussa. Käymme vuorotellen tekemässä oman osamme kuten parhaaksi näemme. Molemmat olemme väsynyneitä, oikeastaan aika puhki. Tämä prosessi on vienyt todella paljon energiaa. Lapset ovat rakkaita ja auttavat tietoisesti ja epätietoisesti, Haluamme onneksi molemmat heille turvaa, rauhaa ja rakkautta. Ja minä todella toivon, että tässä maailmassa nuo puitteet on mahdollista luoda! Sodan varjo siintää jossain nurkan takana, Se hajottaa päätä vielä tämän kaiken lisäksi. Mutta me selviämme. Jotain hyvää odottaa sen edessämme olevan oven takana. Olen varma siitä. Huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti