Haluanko olla onneton koko loppuelämäni?
En tiedä vielä, kumpi on parempi: yrittää pelastaa tämä tilanne vai hyväksyä faktat ja liikkua eteenpäin uuteen, tuntemattomaan.
Tunteeni käyvät ylös-alas kuin vuoristoradassa. Joko ollaan parhaita kavereita tai sitten tekee mieli vain huutaa ja syyttää. Olo on toisinaan niin epäoikeudenmukainen. Miksi minä? Tiedän tehneeni virheitä. Olisko tämän kaiken voinut välttää vuosia sitten? Tuskin. Ja ainahan kyseessä on kahden kauppa.
Yritän päästä eroon itsesäälistä ja olla sortumatta katkeruuteen. Olen tsempannut todella paljon itseni ja lasten vuoksi. Ja minua on tuettu kyllä. Tiedän, etten putoa tyhjän päälle. Pelkään silti seuraavaa askelta enemmän kuin ruttoa. Välillä mieleni ailahtaa ja tunnen että olen valmis liikkumaan yksin uuteen, tuntemattomaan. Minua hirvittää, että olen epäonnistunut. Minä tunnen häpeää ja oloni riittämättömäksi.
Minun on päästävä ulos. En saa olla vain happamana (yksinhuoltajan?) arkikierteessä. Olen tehnyt niin paljon hänen, itseni ja perheeni vuoksi. On käsittämätöntä, että saan vastaan niin minimaalisen vähän.
Luulen, että ratkaisu ei ole enää kaukana. Ja se pelottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti