Tehtyään muutamia epäonnistuneita toimenpiteitä, harkitsi tohtori vaihtavansa alaa. New Burblankin kaduilla ei totta vie ole helppo suoriutua sekalaisista leikkaustoimenpiteistä, sen voin taata. Mutta tuollaiset rutiininomaiset tapaukset, voivoi, kyllä niistä olisi selvittävä, vaikka silmät ummessa.
Perkele, minähän olen sokea! karjaisi tohtori tässä vaiheessa ohikulkijoiden kriittistä keskustelua. Enhän minä näe, ei minulla ole näköä, minulla on kaksi sokeaa silmää päässäni, raivostui kalpeaksi kavahtanut mies. Enhän minä voi suorittaa leikkaustoimenpiteitä, kun minulla on vain sappikauha ja sidelangankuljetin! Mitä te siinä nälvitte! Minä yritän parhaani mukaan tässä auttaa, mutta te vain ajattelette itseänne, paskiaiset. Kyllä minä osaan solmia lihaskudokset kerroksittain, osaan katguttiompeleet, tietysti osaan! Te haaskalinnut häipykää siitä häiritsemästä työni tekoa.
Sillä hetkellä laukkasi tohtorin ohitse neljän orin vetämät hevosvankkurit. Nuoren, viriilin hevosen voimalla ne kiisivät vain muutaman tuuman päästä tohtoria ja hänen maassa makaavaa potilastaan. Tohtorin suu jää roikkumaan hevosten jo kiitäessä kohti näkymätöntä, loittonevaa pakopistettä. Hitaasti kuin ensilumi, laskeutui pöly takaisin kadulle, jonka nyt täytti hiljaisuus.
maanantaina, toukokuuta 29, 2006
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti