Vaan kuinkas sitten kävikään?

Kuvittelin koko viime viikon, että nyt viikonloppuna, siis joka päättyy tänään, tulemme sekalaisella liettualais- tai latvialaisporukalla Suomeen kuvaamaan TV-journalismia. Olin aika vauhkona ja yritin parhaani mukaan sovitella aikoja ja laivoja. Eipä onnistunut sitten kuitenkaan. Silti lähdin Helsinkiin, yksin, ja silti asia varjosti koko viikonlopun kulkua.
Aika tarkalleen puoli vuotta kestää, kun yksinasumisen glamour katoaa. Syntyy rutiini. Kaupassa on käytävä ja jauheliha kannettava. On silti lisättävä, että mullahan menee hyvin, kun voin valita sen jauhelihan sijaan muutakin, jos huvittaa. Para aikaa syön pihviä, jonka kuljetin repussa Laajasalosta Vanalinnaan. Eivät kysyneet tullissa mitään.
Laivamatka oli kerrankin viihtyisä. Sain mukavan paikan vanhahkon suomensaksalais-pariskunnan vierestä. Juttelimme mukavia ja luin John Irvingiä.
Koko ajan mieltäni kaivelevat epäorganisoidut kuvaukset.
Oli aika mieltälämmittävää paiskata pihvi pannulle ja todeta, että pala vanhempain huolta on matkassa.
Matkasta puheen ollen lähden pääsiäiseksi Berliiniin, noin vain. Ei se sen kummempaa ole.
Koulussa on edelleen rokkaavaa ja viihdyn, jopa paremmin toisinaan kuin Helsingissä. Sellaisina hetkinä kun on paljon puuhaa ja pallo hallussa. Nyt on sitäpaitsi jo valoisaa aamuisin. Ei tässä hätää ole.
Pääsisipä aina yhtä haasteellisen helpolla.