TEKSTI NRO 200

Elinikäinen harrastukseni, blogi, alkaa täyttää jo ikämiehen merkkejä. Tekstejä on paljon, vaikka niiden ilmestymistiheys hiipuu.
Huonoin blogi ei päivity.
Paras blogi elää ja muuttuu.
Näin sen pystyisi kiteyttämään.
Noin muuten mulla menee edelleen hyvin. Lopputyöidea meni läpi, löysin inspiraation luovuuteen ja tentteihinluku ei tunnu mahdottomalta.
Tapasin tänään kaksi keltanokkasuomalaista koulussa. Ne olivat jotenkin auttamattoman nuoria, pihalla ja koti-ikäväisiä. En voi olla vertaamatta itseeni. Kaksi vuotta sitten. Voi itku, mikä nössö.
Nyt vanhojen aikojen kunniaksi lähdemme Opsin kanssa Teksasiin. Sieltä quesadillaa ja kanrtimusaa. Varsinainen nostalgia-trippi.
Tsekkailin myös yhden kolmosvuotisen eestiläisen filmintekijän duuneja. Niissä oli ideaa. Tajusin, että itsekriittiset filtterit on hyvä pudottaa. Jos tekee mieli kuvata valuvaa räkää, sitten sitä on kuvattava. Jos haluaa oppia uuden leikkausefektin käyttämällä pätkiä Matrixista, sitten niin on tehtävä.
Elämä on loppujen lopuksi hyvin simppeli palapeli. On mentävä vaistoilla. Kuin tiikeri tai meduusa. Kuin Ray Charles.
Olen puhunut itseni pussiin.
Hyvää joulun odotusta kaikille kolmelle blogini lukijalle.