Oodi ilolle

Olen taas Helsingissä. Pitkästä aikaa ja odotuksia täynnä. Mahtaakohan kesäinen kotoni olla sitä, mitä muistelen sen olevan?
Juhannuksena kaupunki on kuollut. Posse bygaa kokot skutsiss, ei stadiss. Totesin sen pari kesää sitten istuessani katkerana kaljojen kanssa takapihan suurella kivellä, tavoittelen kavereita, jotka olivat muualla. Kuvittelin olevani Aleksis Kivi tai joku sen seitsemästä veljestä. Ei ääntäkään. Tai kenties pari laiskaa lintua.
Vanhemmista jusseista muistan öiden mystisyyden, humun, meren iltaa kohti laantuvan kimalluksen, oudot äänet, saunan, savun, väsyn ja rentouden. Eittämättä parasta aikaa Suomessa.
Tämä vuosi on rauhoitettu. Olen oloissani hyvässä seurassa luonnon helmassa. En vedä päätä täyteen, vain vatsan. Unohdan olettamukset ja ennakkoluulot, olen ajopuu virran vietävänä ja siitäkös nautin. Oi sulokas suvi, pidä otteessas ja kiedo kainaloos. Älä päästä, olenhan vain pieni luontokappale avuton.
Oksettaa. En ymmärrä, miten einoleinon kaltaiset romanttiset onttopäät voivat elää tässä maailmassa.
On pidettävä pieni tauko. Ajoin itseni kiusalliseen tilanteeseen.
Ehkä kyse on naiiviudesta, mutta juuri tuota kaikkea ihailen.