Välimaastossa

Havahdun pari minuuttia ennen kuin laiva kolahtaa vasten laituria. Ihmiset ovat jo laumana oven edessä, joka avataan juuri. Laituri heiluu. On otettava kiinni kaiteesta ja hypättävä määrätietoinen askel päästäkseen rantaan. Minun tulee kylmä. Nyt on syysmyrsky ja saavuin juuri Tallinnaan.
Viime päivät tuntuvat unenomaisilta. Syntymäpäivä, serkut, perhe, kaverit, TAIK, lopputyö, raitiovaunu, bussipysäkki, sulkapallo, auto, moottoritie, vilkkuvat valot, Iina, Jussi, sushi, Mikko, Sauna, Katastrofin Ainekset, karkkipurkki, sohva, pepsiläikkä, isä ja äiti. Kuvat välähtelevät silmissä ja alan voida pahoin.
Olen ihmeellisessä välitilassa. En ollut vielä henkisesti valmistautunut tullakseni Tallinnaan. Ja sittenkin työt jatkuvat jo kymmenen tunnin kuluttua.
Iina saa silmälasit. Toivotin hänet terevetulleeksi kerhoon. Minulla sen sijaan on vieläkin takamus hellänä, koska Jussi höykytti eilen sulkapallossa niin että etureisi paukkui.
Nämä ajatukset pyörivät mielessäni, samalla kun jalat vetävät pitkää askelta kohti vanhan kaupungin sydäntä. Mitä hittoa oikein puuhaankaan täällä? Nämä kulmat ovat tuttuja mutta tuntuvat juuri nyt jotenkin tyhjiltä, merkityksettömiltä.
Unensekaisessa tilassani tunnen jääneeni jonnekin kahden ulottuvuuden välille. Ei aikaa, paikkaa eikä vuodenaikaa. Vain ravaava askel, kylmä tuuli ja kassillinen sekalaista matkatavaraa, en edes tiedä mitä.
Tunnen Helsingin kuin omat taskuni. Otin väärän bussin, joka lähti kiertämään Sörnäisten telakalle. Suhtauduin asiaan lungisti, sillä tiesin pääseväni joka tapauksessa metroasemalle. Samaan aikaan tunsin itseni kuitenkin täysin turistiksi. Voisin kuvitella että olin vähän kuin suomalaiset Tallinnassa. Oli tehtävä turistien valintoja: näen tuttavia, mutta jätän ostoskeskukset väliin. Syön kinkkiravintolassa, mutta en lähde uuteen taidenäyttelyyn. Käyn khuuliakin khuulimassa Arabianrannassa, joka huokuu Tukholmalaista Södermalmin henkeä, mutta jätän elitistisen Kaivopuiston tällä kertaa väliin.
Nyt olen sitten täällä. Olikohan Batmanilla koskaan tälläisia ajatuksia? Taikka paljonmatkustavalla isäni? Voisin ainakin kuvitella etteivät kaltaiseni kaksijakoiset persoonat aina ehdi henkisesti pohjustaa muutostaan tilasta yksi tilaan kaksi. Silloin pudotaan jonnekin välimaastoon ja aamulla herätessä ollaankin jo jossain muualla.