Antireaktio sunnuntaina

On sunnuntai. Puut huojuvat tuulessa ja aurinko pilkkii lehtien välistä. Lamaannun totaalisesti tästä näystä. Kenelle soittaa? Minne mennä?
Suomalaisuutta on lepopäivän pyhittäminen. Luulen että menin kipsiin sen takia. Mieleeni juolahti ajatus varhaisemmista kesistä, jolloin saatoin soittaa kenelle tahansa ja milloin tahansa. Siltä se tuntui. Nyt jalkani muuttuvat hyytelöksi jo miettiessäni kuinka kauan kestää matkustaa julkisella liikenteellä sunnuntaina keskustaan. Kello on viisi. Voisiko olla huonompaa ajankohtaa?
Jospa sittenkin vetämättömyys johtuukin töissäkäynti-statuksesta. Kuka haluaisi lähteä keskikaupungille vapauden viimeisimpänä hetkenä?
Haen motivaatiota. Liettualainen koulukaveri saattaa olla maisemissa. Monet ystävät rohkaisevat ottamaan yhteyttä, jos olen vapaalla ja Suomessa. Eivät kuitenkaan ota itse yhteyttä. Aniharva käy vuoden mittaan Tallinnassa. Parhaista parhaat, rohkenen epäillä.
Ihmiset ympärillä tuntuvat olevan niin kovin puuhakkaita: mies poraa, nainen leningissä, pariskunta pyörillä ja sisarukset töissä.
Kaikki tämä herättää suuren vastareaktion. Ei!
Päätän olla itsekäs ja pyhittää lepopäivän. That's what Jesus would do. Ja sehän on kaiken hyvyyden mittari.