Olen suamalainen

Äitini osti 140 makkaraa. Siinä lähti koko Valintatalon varasto, eikä riittänytkään.
Tulin torstaina Tallinnasta. Katajannokan terminaalissa liehuivat kolmenlaiset liput: Suomen, Viron ja EU:n. Mietin että mihinköhän noista mahdan eniten kuulua. Siniristi tuntuu jotenkin vieraan pelkistetyltä, Eestin tricolorista en muista värijärjestystä ja EU muistuttaa Amerikkaa Lucian päivänä.
Vielä muutama päivä sitten kannoin jääkaappiani suihkukomeroon sulamaan. Se oli neronleimaus, joka noin vain lipsahti mieleeni, kuten neronleimauksilla on tapana. Pakasteosasto oli eristynyt thai-kastikkeesta ja vuosikertakaljoista kolmen sentin jäälaatalla. Oli jo aikakin. Googlasin "jääkapin sulatus" ja tyypit kertoivat että prosessi vie tunnin pari. Mulla meni koko päivä ja iltakymmeltä otin avuksi vedenkeittimen.
Nyt olen kuitenkin tukevasti Suomessa ja varsin suomettunut. Makkara, lohi, olut, golf, saunavasta, pitkät yöunet ja perhe ovat jokapäivää. Olen valmis lenkkeilemään tai vaikka kaatamaan koivumetsää jos on tarvis. Jotkut lauseet tosin tulevat helpommin eestiksi, kuten "Ära hakka selettama" tai "Ma ei viitsi". Olen kuitenkin hujauksessa omaksunut myönteisen elämäntyylin: koulu ja työ tuntuvat kaukaiselta, kultaiselta menneisyydeltä.
Kesäsuunnitelmat ovat minimaalisia ja äitini kanssa ideoimme budjettikesäilyä. Pyörillä mökille, sushi-piknikkiä japanilaisessa puutarhassa ja Rikhardinkadun kirjastoa. Ihminen ilahtuu vähästä.
Identiteettikysymykseen on vaikeampi keksiä vastausta. Olen tyytyväinen siihen tyyliin jolla vetelen tällä hetkellä. Paskat kansalaisuuksista, pääasia että on hyvä olla. Ja ne makkarat menivät muuten koululaisille.