Tällaisina perjantaipäivinä kuin tämä, lähtee ajatus lentoon. Tällaisina päivinä, kun omatekemä ruoka ei maistu, eikä silmä löydä kuvattavaa.
Jos nyt heitän loput ruuat rotille roskasäiliöön, niin mikään ei sido minua enää tänne juuri nyt. Näin ollen voin lampsia satamaan ja ostaa laivalipun hintaan 27 euroa suunta miinus opiskelija-alennus 20 prosenttia. Puolikuuden lautta kuskaa minut seitsemäksi Kauppahallin nurkkaan. Askellan ********** metroon ja ja juoksen ****** lähtevään junaan. Ehdin metrooni ja katselen hiljaa suomalaisuutta ja odotan, että saavumme *************. Näen kaksi puolituttua, siis yhteensä yhden tutun, noin matemaattisesti ajatellen.
Hyppään bussiin ja olen 19.32 ****************. On jo pimeää.
Näen naapurin koiran.
Kävelen kohti suurinta postilaatikkoa, aina ovelle asti.
Soitan ovikelloa.
Äitini hämmästyneet kasvot leviävät hymyksi ja hän kaappaa minut avosylin sisään.
Kuinka sinä nyt tulit? kysyy.
Oli ikävä kaikkea, vastaa suuni.
perjantaina, marraskuuta 10, 2006
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Voi hitsi, kun olisitkin tullut!! Yritin tavoittaa sinua skypellä, vaan ei onnistunut. Ja sitten rikoin muutaman muistitikun ja en onnistunut valokuvien tilaamisessa. Minulla oli niiiin ikävä sinua, mutta ollaan silti reippaita. Löydät kyllä vielä kuvattavaa ja minäkin ehkä opin tulemaan toimeen koneen kanssa. Mutta ilman juttujasi ja hymyäsi ei kyllä kukaan pärjää!
Ovi on aina avoinna ja avaimesi taskussasi. Ikävä on hyvä asia; kertoo välittämisestä.
Tänään olisit saanut kuvattavaa ja hyvät naurut kun yritin taivuttaa äitiäsi tanssin pyörteisiin: kolme tuntia, 4 eri tanssia ja mun rytmitajuni...
Melkein tulin.
Mutta olimme jo jusun kanssa päättäneet ajaa off-roadia metsämaisemissa, joten en ehtinyt.
Tulen kyllä taas ja ilmoittelen sitten. Nyt menen kuitenkin kappeliin saunomaan pitkän ulkoilupäivän päätteeksi.
Lähetä kommentti